Salaisuuksien laakso

Salainen laakso

Tuomas Kettunen

Oletko koskaan miettinyt miltä tuntuisi, jos tapahtuisi yhtäkkiä jotain aivan ihmeellistä? Tämä on tarina siitä.

Luku 1: ”Tavallinen” päivä

Oli aivan tavallinen päivä. Olin menossa kouluun. Käännyin kadunkulmasta oikealle. Mutta sitten minua vastaan tulin toinen pyöräilijä ja… Aloitetaanpa uudelleen… Oli aivan tavallinen päivä, mutta en ollut menossa kouluun. Olin kotona lepäämässä, koska törmäsin toiseen pyöräilijään ja jalkaan vähän sattui. Siitä tulisikin tosi tylsä päivä! Kun menin postilaatikolle, löysin sieltä jotain todella outoa: kirjeen, jossa oli sinetti vuodelta 1878! Miten se oli nyt vasta päässyt perille – ja miksi siinä oli Jyväskylän kaupungin logo? Kirje oli hyvin haprastunut ja huonossa kunnossa. En kertoisi tästä vanhemmilleni, sillä minusta tuntui, että minulla olisi seikkailu edessäni, jos jättäisin kertomatta. En tiedä mistä ajatus tuli, mutta minusta vain tuntui siltä.

Luku 2: Salaperäinen kirje

Illalla ennen, kun aloin nukkumaan, tutkin salaperäistä kuorta. Kun avasin sen, syliini tipahti kartta ja kirje. Kirjeessä luki: ”Sinä ja kaverisi, jonka kanssa törmäsit. Menkää kirkkopuistoon kello kahdeltatoista yöllä ja valaiskaa vanha kel…”. Paperi oli repeytynyt enkä saanut selvää lopusta. Epäilen, että siinä on lukenut kello. En tiedä mitä tehdä. Tämä onkin harvinaisen kimurantti mysteeri…

Luku 3: Kellokahdentoista retki

Päätin, että sinä yönä se tapahtuisi. Menisin yöllä kirkkopuistoon ja selvittäisin tapauksen aivan yksinäni. Piti vain hiipiä pikaisesti äidin ja isän makkarin ohi. Hiivin hiljaa eteiseen, puin takin päälleni ja hiivin ulos ovesta hiirenhiljaa. Hyppäsin pyörän selkään ja aloin polkemaan kohti Kirkkopuistoa. Kun pääsin Kirkkopuistoon, säikähdin pahasti. Puiden lomassa liikkui tumma hahmo, joka sohi ympäriinsä taskulampulla ja kyykisteli koko ajan. Vaikutti siltä kuin hän olisi etsinyt jotakin. Jotakin erittäin tärkeää. Olin jo lähdössä karkuun, mutta sitten tajusin, että ehkä hän on se kiharatukkainen ja sinisilmäinen tyttö, jonka kanssa törmäsin. Ehkä hän saikin saman kirjeen ja päätti itsekin lähteä seikkailemaan näillä pimeillä tunneilla. Hivuttauduin lähemmäksi salaperäistä henkilöä. Yhtäkkiä katsoin tyttöä silmiin ja tajusin, että hän oli se, jonka kanssa törmäsin. Yhtäkkiä hän sanoi:
–     Sinähän olit se, jonka kanssa törmäsin eilen! Mitä sinä täällä?
–     Etsin salaisuutta, kuten varmaan sinäkin, vastasin.
–     No joo… Mikä sun nimi on? tyttö kysyi.
–     Toivo. Mikä sun? kysyin.
–     Maria. Oletko sinä muuten ymmärtänyt sitä, mikä sen kirjeen viimeinen sana mahtaa olla? Maria kysyi.
–     En, mutta se voisi ehkä olla kello. Meidän pitäisi siis valaista kirkon vanha kello, päättelin.
–     Kokeillaan! Maria hihkaisi.
Kun valaisimme kellon, ei tapahtunut mitään. Ja kun yritimme uudestaan, ei taaskaan tapahtunut mitään. Voihan hiisi.

Luku 4: Myrsky

Olimme ihan umpisolmussa. Emme tienneet mitä tehdä. Olimme osoitelleet kirkon kelloa taskulampulla vaikka kuinka monta kertaa.
–     Pitäisikö meidän tutkia sitä kirjettä hieman tarkemmin? kysyin Marialta.
–     Varmaan, jos löytäisimme jotain uutta, jota emme ole aiemmin huomanneet, Maria vastasi.
Kaivoin kulahtaneen paperinpalan taskustani ja aloimme tarkastella sitä tarkemmin.
–     Oletko muuten huomannut, että tekstin taustalla lukee SOS himmeästi? Maria kysyi.
–     En. SOS:han on morsen aakkosilla kolme lyhyttä, kolme pitkää ja kolme lyhyttä. Jos meidän pitäisi välkyttää taskulampulla kolme lyhyttä, kolme pitkää ja kolme lyhyttä?
–     Aaa… Tajusin! Kokeillaan! Maria hihkaisi.
Kun teimme sen, yllemme pilviin ilmestyi valtava pyörre, josta putosi lopulta kirje. Siinä luki näin: ”Olette nyt selvinneet kunnialla ensimmäisestä älyä vaativasta kokeesta. Seuraavaksi annan jo vinkkejä vähän sinne päin. Menkää Ha…” Loppu oli jälleen kerran tuhoutunut. Millä tuurilla? Vai oliko tämä tarkoituksellista?