Kapinoiva kynä

myöntyi synkästi ja asteli Veeran vierelle. "Voin auttaa sinua." Veera nyökkäsi kiitollisena. Kiran auttaessa hän sai vedettyä jalkansa kuopasta. Tämän jälkeen hän lähti Kiran perään, kun tämä suuntasi ulos solasta kohti kotiaan, puoli-ihmisten asuinpaikkaa. Olivia, Muste

Keijut hyppivät puissa ja kuulevat ääniä. Puistossa on kaksi lasta. Keijut tulevat heidän luokse ja lapset huomaavat keijut ja kaikki alkavat tutkia puistoa. Puistosta löytyy arkku, jonka sisällä on puu ja puu sanoo: "Kiitos, kun vapautitte minut. Voitte toivoa minulta yhden asian." Keijut ja lapset toivovat, että saisivat olla aina yhdessä iloisina. Aika kuluu ja keijut ja lapset ovat yhdessä jopa kotona ja koulussa. He ovat parhaat kaverit. 3 keijua ja 2 lasta ja kaikki ovat iloisia aina ja varsinkin yhdessä ja vaikka lapsille tulee kavereita kylään, niin he eivät näe keijuja vaikka keijut ovat oikeasti olemassa, eikä mielikuvituskeijuja. Eikä kukaan jää yksin. Olga, Tekstitaikurit

joka kuukauden kolmas perjantai. Keittiössä vallitsi hallittu kaaos ja kaikki ryntäilivät edestakaisin. Huoneeseen ilmestyi säännöllisesti ruokaa. Joka päivä seinään ilmestyi ovi, joka saattoi kadota. Se piti tutkia ennen kuin se katosi kuin tuhka tuuleen. Jos ovesta meni sisään sieltä löytyi päivästä riippuen pitkä sairaalamainen hämärä käytävän(maanantai), jonka ovia ei saanut auki. Tai loppukeväinen metsä (tiistai) lintuineen, jotka saattoivat laskeutua olalle. Keskiviikkona ovesta pääsi alpeille, torstaina maan alaiseen kaivokseen. Ovi johti perjantaista sunnuntaihin aina samaan paikkaan, kuin ovi lepäisi. Valpuri, Tekstitaikurit

Moi. Kuka ikinä oletkin. Ketä ikinä aatteletkin. Miksi ikinä aatteletkin. Missä ikinä aatteletkin. Tää on sulle. Mä kirjotan teille kaikille, jotka koskaan tuutte lukemaan tätä. Mä en tiiä miks, milloin, kuka, ketkä tai mitä, mut mä kirjotan. Mä kerron sulle sadun.&nbsp; Olipa kerran pieni prinsessa. Tyttö, jota jo lapsesta kasvatettiin kuningattareksi. Jolle opetettiin jo viisivuotiaana, että istu hiljaa ja hymyile. Mitä ikinä teetkin käyttäydy etiketin mukaan ja ole mukava. Kukaan ei kysynyt miksi. Paitsi prinsessa. Hän oli utelias, hän halusi tutkia maailmaa niin kuin vain viisivuotias lapsi haluaa. Hän halusi tietää mitä oli linnan muurien ulkopuolella. Hän halusi leikkiä palvelijan tyttären kanssa. Hän halusi laulaa ja nauraa ja murjottaa milloin vain halusi. Mutta hänen ei annettu. Eikä kukaan kertonut miksi. Prinsessa kasvoi. Hän oppi unelmoimaan. Loihtimaan mielikuvituksessaan sen mitä ei

Muhamed oli tavallinen thaimaalainen poika, joka harrasti kung futa. Eräänä päivänä hän taas heräsi ja näki auringon. Mutta se ei ollut tavallinen aurinko sillä siellä oli tikkaat. Muhamed juoksi etsimään mihin tikkaat johtavat. Hän löysi ne. Hän kiipesi ne ylös ja... Hän löysi labyrintin. Hän yritti päästä sen keskelle, mutta hän joutui umpikujaan. Mörkö tuli ja söi hänet. Niilo, Tekstitaikurit

OVI, JOKA SAATTOI KADOTA

Puutarhuripoika oli antanut sen minulle ja sanoi, että se oli onnea varten. Siitä lähtien minulla oli se aina taskussa, koska eihän sitä koskaan tiedä tarvitsenko sitä.&nbsp; Hän sanoi myös, että tarvitsen sitä tulevaisuudessa, jotta voisin "nähdä", mutta en tiedä mitä hän tarkoitti.&nbsp; Kristalli oli enimmäkseen kirkas, lukuun ottamatta sen paksumpaa päätä, joka oli maidonvalkoinen.&nbsp; Jymähdys hätkähdytti minut ja sai minut heittämään kristallin tuntemattoman ääneen suuntaan. Panikoin huohottaen pelosta, joka valtasi nopeasti kehoni, tekien ajatukseni sumeiksi.&nbsp; "Hei?" Puhuin vapisevasti melun suuntaan, mikä lähestyi. Halusin saada kristallin takaisin, eikä minulla ollut mitään menetettävää,

joten nappasin kynttilän ja livahdin kirjahyllyjen väliin nähdäkseni, kuka oli kanssani.&nbsp; Tällaisia outoja asioita oli tapahtunut jonkin aikaa, muutama kuukausi sen jälkeen, kun näin pojan, tarkalleen ottaen. Outoja askeleita, kun ketään ei ollut paikalla, pöydiltä ja hyllyiltä lentäviä esineitä, ilmasta ilmaantuu jälkiä maalauksissa.&nbsp;&nbsp; Juuri niiden syntyperää yritin selvittää.&nbsp; Hiivin ympäriinsä kuullessani muutaman äänen, mutta en nähnyt ketään, näin vain varjoni seuraavan minua. Sain idean siitä, mitä aion tehdä. Esitin käveleväni toiseen suuntaan, sitten hyppäsin kulman taakse, minne olin alunperin menossa.&nbsp;&nbsp; Sitten näin jotain, jota en usko koskaan unohtavani.&nbsp;

prinsessa huomannut. Hän alkoi olla poissaoleva ja etäinen. Hyvin harvoin hän enää oli kokonaan tässä maailmassa. Hänen kehonsa alkoi vähitellen laihtua yhä enemmän ja iho menetti hehkunsa ja muuttui vanhaksi ja ohueksi. Tästä tietysti hätäännyttiin ja kaikkiin lehtiin painettiin suuri ilmoitus palkkiosta, jonka saisi se, joka onnistuisi prinsessan parantamaan. Valtakuntien joka kolkasta matkusti parantajia, lääkäreitä, noitia ja velhoja tekemään taikojaan, mutta mikään ei auttanut. Prinsessa ei enää ollut avannut silmiään päiväkausiin. Hänen huulensa olivat siniset ja sormet ja varpaat jääkylmät. Häitä ei kuitenkaan voinut perua, vain koska morsian voi huonosti.&nbsp; “Sopimus on sopimus.”, sanoi sulhasen isä ja sulhanen oli samaa mieltä. Niinpä valmisteluja jatkettiin ja päivää ennen häitä kaikki oli valmiina.&nbsp; Illalla prinsessan veltto ruumis kylvetettiin ja

ohuet ja katkeilevat hiukset kammattiin. Hänet asetettiin hellästi silkkipieluksille, joilla hän oli maannut jo monta päivää nukkuen. Enää pitkään aikaan hän ei ollut muuta tehnytkään, mutta heikosti vielä löi sydän hänen rinnassaan. Viimeisillä voimillaan se taisteli prinsessaa vastaan ja yritti pitää hänet hengissä. Joka isku oli hiljaisempi ja voimattomampi ja pumppasi aina vain vähemmän verta kehoon. Ja sitten sydänkään ei enää jaksanut. Tuli hiljainen viimeinen isku ja sydän pysähtyi.&nbsp; Aamulla, kun tämä huomattiin syntyi hirveä kaaos. Kuningatar itku, sulhanen ja hänen isänsä olivat vihaisia, kansa surullinen ja hämmentynyt. Ja kaikki kysyivät:&nbsp;“Miksi?” Eikä kukaan osannut kertoa miksi.&nbsp; Mutta on kerrottu, että monet ovat unissaan nähneet suuren lohikäärmeen lentävän taivaalla ja prinsessan ja kauniin pojan istuvan sen selässä.&nbsp; Tämä on satu sinulle, ei kenellekään ja kaikille. Ja

NÄIN BELLA LÖYSI PACAN JA MUUT ALPAKAT Ekana Bella Porchille puhe: Oot the World Best tiktoker ja sun asut ja alpakat on söpöjä ja sä ja Paca ootte niin parhaita. No niin, aloitetaan. Sinä päivänä, kun Bella muutti Hawaijille, hän ei tiennyt, että hän tulee omistamaan maailman söpöimpiä alpakoita. Bella käveli johonkin kauppaan ja näki Pacan ja osti sen ja sen jälkeen ne on olleet Best Friends ja ne teki myös koko ajan tiktokkeja (luultavasti edelleen) ja sitten kun Bella näki superison alpakan, niin se meni ostamaan yli 10 alpakkaa. Olga, Tekstitaikurit

HUONE NUMERO 283 Huone oli sininen, seinät olivat vaaleansinistä mattaa. Lattia oli pehmeä ja tummansininen. Ikkunasyvennys oli leveä ja pehmustettu. Ikkunasta näki sitruunatarhaan. Heti ikkunasta pääsi valtavaan sitruunapuuhun, johon oli kahden oksan väliin ripustettu riippumatto. Ikkuna itsessään oli pyöreä ja iso kuin kellotornin kellotaulu. Sitruunapuiden yli näkyi pieni kaupunki, jonka takana näkyi turkoosi meri. Huoneessa ei ollut sänkyä, vain riippumatto. Huoneessa oli monta pehmeää, valtavaa tyynyä, joilla voi maata lukemassa. Sateisten päivien varalle oli kaappi, jossa on hana, teepusseja, vedenkeitin, pieni kylmäkaappi, jossa oli maitoa. Sen lisäksi oli kaakaojauhetta. Henkilökunta täytti kaapin aina kun se tyhjeni. Ovesta päätyi käytävälle, jota pitkin saattoi juosta ja hyppiä. Alakerrassa oli tanssisali, jossa järjestettiin juhlat

KORTTIEN SOTA Kortit olivat järjestäytyneet riviin, kun sade piiskasi heidän kuvioitaan. Maa oli kova, kun isohko kortti antoi ohjeita. Tämä kortti oli Pataässä. Pataässä oli korkea-arvoinen sotakenraali, suoraan kuninkaan alapuolella. Hertat olivat hyökänneet Värisuoran linnaan. Korteille jaettiin pienet miekat ja kilvet. Pataässä vihelsi ja marssi alkoi. Kortit kävelivät jonkin aikaa, kunnes pienen kukkulan päällä he havaitsivat Hertat. Pataässä ymmärsi tilanteen ja huusi: "Nyt tai ei koskaan!" Padat rynnistivät mäkeä alas ja alkoivat ampua Herttoja jousilla. Padat huusivat ikioman sotahuudon: "Väärinpäin sydän on, oikeinpäin on onneton!" Esko, Tekstitaikurit

Minä olen Jussi. Olen kadonnut kolmesti. Ensin alienit kidnappasivat minut, kunnes karkasin kotiin. Olen myös eksynyt metsässä, jolloin isäni löysi minut, mutta palatessa kotiin tipuin takahuoneisiin. Stefan, Muste

KAPINOIVA KYNÄ Tänään minulla on ollut aikamoinen päivä. Omistajani on hukannut minut aivan liian monta kertaa minun mielestäni. Pistänyt minut tanssimaan paperin halki tuhat kertaa ja minusta on lyijykin loppunut useaan otteeseen. Luulisi, että saisin edes joskus levätä, mutta ei! Heti sitä taas mennään ja loihditaan paperille joku kuva, jonka jo kohta naapurini, kumi, tuhoaa! Eikö omistajallani ole muka muitakin kyniä?! Nytkin minun täytyy hikoilla, jotta saan omat ajatukseni paperille. Kohta mielipiteeni varmaan taas kuitataan pelkällä hymähdyksellä. Ei tämä ole reilua!&nbsp; Aura, Tekstitaikurit

Esittelen uuden keksinnön. Tämä paikka on vesistöalue, missä ihmiset käyvät vähäpukeisina ja viettävät aikaa perheen tai kavereiden kanssa. Aikuiset suosivat alueen kuivaa ja kivistä kohtaa, kun taas lapset pitävät vesistöstä. Maastoalue on kuivaa kuin Sahara ja vesistö on märkää ja kun poistut sieltä, olet jäässä. Aino, Tekstitaikurit

HORROS Vapaudenkatu. Ihana nimi. Sillä kadulla kuka vain voi sanoa mitä haluaa, olla mitä haluaa. Olla vapaa. Kirjaston nurkalta vasemmalle. Niskani taipuu taakse, kun kulmikkaat katujen vuoret miltei kaatuvat päälleni. Talot. Kappaleet, joita en ole koskaan kuullut ,luovat uuden, lumoavan tunnelman. Seuraava kadunkulma. Yliopistonkatu. Siinä se kulki kuin kuka tahansa kantaen lakkiaan ja tiedontäyteisiä, mystisiä aivojaan.

Rappuset. Portaat. Kaksi askelmaa. Istuudun niille ja nostan aurinkolasit otsalleni. Lämmin aurinko imeytyy mustaan kankaaseen, lämpö pistelee säärtäni. Tuntemattomat kappaleet jatkuvat. Onni. Unohda se kaikki paha oikeasta maailmasta. Maailma muuttuu vielä paremmaksi, eikö? Iiris, Muste

Siellä oli poika, joka oli muutaman sentin minua lyhyempi, hänellä oli yllään repeytyneet vaatteet. Hänen mustat hiuksensa olivat poninhännällä ja hänen kasvonsa olivat peittyneet pisamilla, mutta ne eivät näyttäneet eloisilta toisin kuin yleensä, ei sillä, että minulla olisi niin paljon mitään mihin verrata. Hänen ihonsa näyttää tummemmalta kuin minun, mutta se oli harmahtava. Hänen kasvojensa vasemmalla puolella oli arpi.&nbsp; Hänen silmänsä olivat suuret ja täynnä hämmennystä.&nbsp; Pudotin kynttilän huudon lähtiessä kurkustani, mutta sain palavan esineen kiinni ennen kuin se osui maahan. Seisoimme siinä tuijottaen toisiamme ennen kuin uskalsin puhua.&nbsp; "Kuka sinä olet?" Minä änkytin edelleen pitäen katsekontaktia nostaen nyrkkini rintani eteen varmistaen hänen tietävän etten pelännyt taistella. "Sinun ei pitäisi olla täällä!"&nbsp;

Pojan lausumat sanat lähettivät väreitä selkärankani ja vereni kylmeni.&nbsp; "Sinä näet minut?" hän sanoi ja hänen kasvoilleen muodostuessa heikko hymy.&nbsp; "Kukaan ei ole nähnyt minua kuukausiin tai vuosiin, menetin ajantajun kauan sitten", hän jatkoi ontosti nauraen.&nbsp; "Sinun ei pitäisi olla täällä!" toistin tehden itseni selväksi. Astuin eteenpäin lähemmäksi häntä ja saattaen valon loistamaan hänen kasvoilleen.&nbsp; "Sinä et ymmärrä."&nbsp;hän jatkoi. "Mitä tarkoitat?"&nbsp; "Sinä olet ainoa, joka voi nähdä minut."&nbsp; Olimme taas molemmat hiljaa, kun jännite välillämme tiivistyi.&nbsp;

KYLMÄ JA KUUMA On kylmä. Silmiin sattuu, koska pakkanen on takertunut ripsiin, eikä päästä irti. Koska on niin kylmä, täytyy pukeutua lämpimästi. Ulos lähtiessä ylleen on laitettava takki, hattu, lapaset, kaulaliina ja talvikengät. Kaikki vain siksi, koska on niin kylmä. Kun aurinko kuitenkin vihdoin taas saapuu, ei ole enää niin kylmä. Silloin on lämmin. Kun on lämmin, ei tarvitse pukeutua enää niin lämpimästi kuin silloin, kun on niin kylmä. Silloin, kun on tosi lämmin voi pukeutua shortseihin, t-paitaan, aurinkorasvaan ja lippikseen. Koko ajan on kauhea jano ja kuuma, koska on niin lämmin. Lopulta ei kuitenkaan enää ole niin lämmin. Pian on taas kylmä. Silmiin sattuu, koska pakkanen on takertunut ripsiin, eikä päästä irti. Eevi, Muste

HUONE 0 - Huone nolla, sanoi hotellin työntekijä, kun hän tiputti avaimen käteeni. Työntekijän paidassa luki numero 006. En jäänyt tuijottamaan, vaan lähdin raahaamaan matkalaukkua huoneeseeni. Muihin oviin kävi kortti, kun taas minun kävi avain. Astuin sisään ovesta huoneeseeni. Huone oli sumea kuin katsoisin kaikkea sumean lasin lävitse. Astuin syvemmälle ja tajusin olevani pilvirykelmässä. Suljin oven nopeasti, ettei pilvet karkaisi. Ilma oli lämmin ja näköni alkoi selvitä. Huone oli pilvirykelmä, joka oli pehmeää kuin villa. Istuin pilvelle. Ajattelin "nyt, tämähän on enne", kunnes pilvet imaisivat minut sisäänsä. Olen ollut täällä jo 20 vuotta. Seuraava, joka ansaan lankeaa, älä mene pidemmälle. Aino, Tekstitaikurit

Lähdimme etsimään teatterin lähistöltä, mutta ketään tai mitään ei löytynyt. Kävimme läpi koko teatterin lähistön, mutta mitään ei löytynyt. Voimalinjat olivat ehjät. Lähdimme etsimään kaupungista ja kaupungin sähköpääkeskuksista. Taas ja taas tuloksetta, kunnes päädyimme siihen, että syy voisi olla merellä. Kävimme läpi lähiluodot, karit, karikot ja saaristot. Ei mitään, työ tuntui turhalta ja pitkäveteiseltä, koko päivä oli valunut hukkaan… ...Saimme koottua itsemme, mutta kukaan ei tiennyt eikä kenelläkään ollut ideaa, mitä etsisimme, mistä etsisimme. Päätimme soittaa kaupunkimme sähkönjakelijalle, eivät tienneet hekään. Tuntui kuin kukaan ei olisi tiennyt mistään mitään. Päätimme ryhtyä tutkimaan raja- ja syrjäseutuja ja sieltä löytyi hajonnut muuntajarasia, mutta syytä ei näkynyt mailla halmeilla. Päätimme hajaantua ja kas kummaa, minä löysin maatilan, jonka härkä voi huonosti. Kysyin härän

omistajalta mikä härällä oli vikana ja kuulemma härkä kärsi kutisevasta pyllystä ja vaikka olisin halunnut olla kuinka vihainen en kyennyt. Eihän se härän vika ollut, jos se kärsi kutisevasta pyllystä (omituinen tauti, josta en ole koskaan kuullutkaan). No, kiitin tiedoista ja kutsuin muun porukan koolle. Selitin syyn ja lähdimme takaisin kaupunkiin. Siellä esiinnyimme uudestaan ja se onnistui täydellisesti, eikä ketään häirinnyt pari päivää sitten ollut sähkökatko. Toivo, Muste

missä milloin ikinä tai miksi sen luetkin unohda se ja jatka elämääsi. Maaria, Muste

"Olen kuollut. En voi mennä minnekään."&nbsp; Leukani loksahti auki, kun ymmärrys iski minuun. Hän oli puutarhuripoika, jonka olin niin toivonut näkeväni, mutta jos hän oli kuollut eikä tämä ollut vain sairas vitsi, mitä hän tarkoitti? Kuinka kauan hän oli ollut kuollut? Kuinka kauan hän oli ollut linnassa ja oliko hän kaiken oudon takana?&nbsp; Minulla oli niin monia kysymyksiä, joita halusin kysyä, mutta en saanut yhtäkään kysyttyä.&nbsp; Yritin saada aivoni toimimaan ja selvittää näenkö unta, joten juttelimme lattialla tuntikausia. Auringonnousu alkoi kurkistaa ikkunoista lämmittäen huoneen taas.&nbsp; "Emme kai sitten olekaan niin erilaisia. Olemme molemmat jumissa täällä." Nauroin, kun tunsin oloni mukavammaksi aaveen seurassa. "Mutta sinä olet edelleen elossa, miksi et voi mennä minnekään?" hän kysyi kallistaen&nbsp;&nbsp;

päätään. "Muistat, kun menin ulos ja näin sinut, eikö niin?"&nbsp; Hän nyökkäsi saaden painottomat hiuksensa leijumaan ympäriinsä.&nbsp; ”Tapahtui jotain pahaa, joka jotenkin liittyi minuun, joten vanhempani lukitsivat minut tänne kutsuen minua hulluksi. En vieläkään tiedä miksi tai mitä tein. Tiedän vain, että leikin ja puhuin muiden kanssa, kuten mikään muu lapsi."&nbsp; Poika kuunteli sanomatta sanaakaan vain hymähti vähän väliä ja tuijotti minua.&nbsp; "Vastaa nyt minun kysymykseeni. Mikset sinä voi lähteä?"&nbsp; "Kuolin linnassa, eikä sieluni voi levätä, joten etsin rauhaa täältä yrittäen löytää sisäänkäynnin toiselle puolelle."&nbsp; Hän nousi nopeasti ylös ja sanoi: "Minun täytyy mennä nyt, en voi jäädä, kun aurinko on

lähettivät. Ja vakoojille ei käy koskaan hyvin." "Ei, en ole vakooja!" Veera huudahti hätäisesti. "Elenia kertoi minulle, että kykyni muuttua eläimeksi on piiloutunut, koska jouduin teistä eroon pienenä. Hän löysi minut yksin, kun olin pieni. En muista siitä mitään." "Kuka Elenia? Ihminenkö?" "Ei... Hän on... noita." Veera ei ollut varma, miten puoli-ihmiset suhtautuivat noitiin, mutta hän toivoi, etteivät he ainakaan olisi suurimpia vihollisia. Olihan hän itsekin puoliksi noita, sillä Elenia oli opettanut hänelle erilaisia noidan taitoja.&nbsp; &nbsp;"Hän on hyvä noita. Mukava ja ystävällinen", Veera lisäsi vielä varmuuden vuoksi.&nbsp; "Kukaan ei ole puoli-ihmisten ystävä", leijona tuhahti. "Emmekä me ole kenenkään ystäviä." "Mutta kai te kuitenkin olette toistenne ystäviä?" Veera kysyi, ihmetellen, miten kukaan pystyi elämään ilman ystäviä.

"Toisinaan", leijona vain hymähti. "Minä olen Kira ja olen puoli-ihminen, joten kai uskot minua, kun sanon, että sinä et ole", Kira lisäsi karkeasti. Sitten leijona alkoi muuttaa muotoaan. Sen turkki katosi ja se muuttui lyhyemmäksi. Veera seurasi uteliaana leijonan muuttumista tytöksi, jolla oli kultainen harja, ja joka ei vaikuttanut kovin paljon häntä vanhemmalta. "Vau", Veera henkäisi. "Näetkö nyt?" Kira tivasi. "Minulla on harjani, mutta sinussa ei ole mitään eläimellistä. Et siis ole puoli-ihminen." "Mutta Elenia väitti, että eläimellisyyteni on piiloutunut", Veera väitti vastaan. "Voisitko viedä minut muiden puoli-ihmisten luo? Kai minä silloin huomaisin, olenko puoli-ihminen vai en." Kira tuijotti Veeraa hetken silmiin ja harkitsi selvästi asiaa. "Okei, mutta se ei tule olemaan helppoa", hän&nbsp;

noussut!" Samassa, kun hän lopetti, minäkin nousin ja aioin kurottautua eteenpäin tarttuakseni hänen ranteeseensa, mutta käteni meni hänen lävitseen, mutta sain hänet pysähtymään ja katsomaan minua.&nbsp; "Voimmeko tavata huomenna illalla?" kysyin häneltä, kun hän perääntyi edelleen katsoen minua. Hän virnisti ja kertoi minulle, että hän on täällä aina kun tarvitsen. "Niin pitkään kun sinulla on kristalli, voit nähdä minut."&nbsp; Sitä hän oli siis tarkoittanut silloin kauan sitten, mutta ennen kuin kerkesin sanoa muuta, hän oli kadonnut.&nbsp; Menin makuuhuoneeseeni makaamaan sängylleni odottaen iltaa jälleen, tietäen, etten ollut enää yksin.&nbsp; Kreetta, Muste

KIITOS, KUN VAPAUTITTE MINUT

Uimasta tullessani kiipeän samoja kiiltäviä portaita ylös, nostan lattialuukun ja nousen samaan huoneeseen, josta tulin: olen levykokoelmani vierellä, sohvan ja tilavien lippaiden ympäröimänä.&nbsp; Astelen yhden ikkunoista vierelle ja katson pihalle. Olen korkealla, joidenkin puiden yläpuolella, vaikka kotona minun on vaikea kuvitella itseäni muita ylemmäs, korkealle ilmaan. Mutta minä tiedän, että tämä huone kantaa sisällään paljon muutakin kuin vain lukuisat kirjat ja levykokoelmat.&nbsp; Lauri, Muste

MIETELMIÄ Utuinen on tiemme, universumin sumussa. Taakse pieni vana jää, ajan mittaan sulkeutuu. Eteensä ei nähdä voi, taakse hetken vaan. Lopulta, kun reunaan saavut, väsynyt jo oot. Tällöin vaivas palkitaan, suureen juhlaan. "Liberté, Egalité, Fraternité" Maailma olisi parempi paikka elää. Harmikseni se ei toteudu kaikkialla. Parempaa maailmaa kohti! Esko, Tekstitaikurit

ne olivat virtauksia. Jos tuntee kipua, joutuu virtaan. Virrat rentouttavat ja vievät kivun pois. Minua ei särkenyt enää päätä ja oloni oli rentoutunut. Kun lähdin pois, toivoin, että pääsen takaisin virtaan. Milja, Must(e)

Metsässä linnut laulaa vesi ropisee katoille. Vesi lakkaa ja linnut alkavat taaskin laulaa kuuluu veden pauhua ja meren ääntely hukkuu pianon ääneen. Daniel, Tekstitaikurit

Veera peruutti varovasti solan seinämää kohti vilkuillen samalla ympärilleen pakotietä etsien. Leijona lähestyi häntä hitain askelin. Hän siirsi vasenta jalkaansa lähemmäs kalliota, mutta asettaessaan painoaan sille maa jalan alta irtosi ja Veera kaatui maahan. Hän vilkaisi hätääntyneenä leijonaa ennen kuin alkoi kiskoa jalkaansa irti maasta. Leijona oli lopettanut murinansa ja katseli häntä pää pienesti kallellaan. Yrittäessään vetää jalkaansa irti, Veera vahti sivusilmällä leijonaa. Se pysyi vain paikallaan katsellen häntä uteliaana. Veeraa sen käytös hermostutti, koska tavalliset leijonat eivät jääneet katsomaan saalistaan tällä tavalla. Ainakaan sen mukaan, mitä Veera oli kuullut. Tavalliset leijonat hyökkäsivät saaliinsa kimppuun, eivätkä antaneet sille aikaa edes ajatella pakoa. Samassa Veera sai ajatuksen. Ehkä hänelle oli käynytkin onni onnettomuudessa ja leijona ei ollutkaan tavallinen leijona.

"Hei... Oletko puoli-ihminen?" Leijona murahti ja otti askeleen eteenpäin kuullessaan Veeran kysymyksen. "Miksi sinua kiinnostaa. mikä minä olen?" Veera hätkähti kuullessaan leijonan puhuvan. "Minä etsin puoli-ihmisiä", Veera kertoi räpäyttäen silmiään hämmentyneenä. "Miksi?" "Minä uskon, että olen puoli-ihminen", Veera kertoi epäröiden. Hän ei ollut enää varma, keneen voisi luottaa. Viimeksi kun hän oli kertonut olevansa puoli-ihminen yhdelle kyläläiselle, hän oli joutunut pakenemaan koko kylästä. Hän kuitenkin arveli, että voisi saavuttaa leijonan luottamuksen, kertomalla olevansa itsekin puoli-ihminen. Hän erehtyi pahasti. &nbsp;"Luuletko, että uskon ihan mitä tahansa?" leijona murahti. "Olet väärässä. En usko tuota. Olet varmasti vain vakooja, jonka kyläläiset

MUSTAVALKOISET JUHLAT Löysin tikkaat iltana kauniina ne johtivat kauas pimeyteen Kiipesin niitä pitkin seikkailuun valmiina tietämättä ollenkaan minne meen Kauan, kauan tikkaita kiipesin En nähnyt mitään pimeydessä Lopulta kyllä valoa löysin Ja jännittäviä asioita oli edessä Edessäni oli teltta suuri Se oli kokonaan mustavalkoinen Juhlat sen sisällä olivat juuri Halusin nähdä tunnelman sen Astuin sisään enkä nähnyt väriä Kaikkialla oli vain valkoista ja mustaa Outoa se oli, muttei sillä ollut väliä,&nbsp; Kun mustavalkoiset vieraat viettivät suurta juhlaa

Mustavalkoinen tarjoilija tarjoisi valkoista shampanjaa Ja mustavalkoinen bändi mustaa viulua soitti Tanssiessani en tiennyt mitään parempaa Juhlat jatkuivat, kunnes aamu koitti Tikkaat ilmestyivät eteeni uudestaan Kun mustavalkoiset juhlat ympäriltäni katosivat Kiipesin tikkaat takaisin maailmaan Jossa kaikki ystäväni olisivat Muistelen sitä iltaa kaunista Jokainen kerta kun jotain mustaa nään Ja silloin kun nään jotain valkoista miettimään tuota iltaa jään Uskon, että jonakin iltana Tikkaat vielä nähdä saan Käyttäisin niitä kauniina siltana Välillä juhlien ja tämän maan Veronika, Muste

JOTAIN KAUHEAA 23.9.1988 Kouvolassa Vanilla elää vanhassa talossa isoäitinsä Amandan kanssa. Vanillalla on oma huone talon pohjoisella ullakolla. Aamulla auringonsäteet häikäisevät Vanillan silmiä ja hän kapuaa ulkoportaat alas. Isoäiti nukkuu vielä, joten Vanilla hiippailee keittiöön. Alan valmistamaan puuroa. Jätän puuron hautumaan ja sidon viljan väriset hiukseni sinisellä nauhalla. Puen taivaansinisen mekon päälleni. Katan pöydän ja käyn hakemassa ruusuja pihamaalta. Isoäitini heräsi ja ihasteli luomuksiani. Syötyäni lähden kävelemään kirkolle. Kirkossa on juhlat, joihin minut on kutsuttu. Sitten tapahtui jotain hirve... Nukahdin (jälkikäteen kirjoitettu eli aamulla).

Lisätty 24.9.1988 Jatkan edellisestä, eli se hirveä oli niin hirveää, että en pysty vielä kertomaan sitä. 31.10.1989 Olen etsinyt ja etsinyt tätä kirjaa, mutta en ole löytänyt. Mutta siis nyt on kulunut vuosi siitä, kun kirjoitin. Nyt ajattelin kertoa sen. Eli siis... (lisätty myöhemmin 5 tunnin kuluttua). Ajatukseni katkesi ja kävin sairaalassa. Jatkan nyt, eli auto tönäisi, (en pysty kirjoittamaan). Jatkan nyt päivän kuluttua. Eli auto tönäisi minua ja ajoi... (ei, ei, ei, en pysty) Jatkan sitten kun olen valmis. T. Vanilla Iiris, Tekstitaikurit

NIIN ME NUKUMME Aurinko huutaa taivaalla: herää jo! Se taitaa meitä jo kaivata, herää jo! Pilvet sen kanssa pyytävät, herää jo! Ja tuuletkin meille käskevät, herää jo! Niin me lopulta heräämme,&nbsp; tervehtien aurinkoa,&nbsp; hyvästellen kuuta,&nbsp; ja me toivotamme aamun tervetulleeksi, miksi kaipaisimmekaan muuta?&nbsp; Ottakaamme päivästä kaikki irti,&nbsp; koska pian taas kuu alkaa huutamaan silti: nuku jo!

Ja tähdet inttävät pian uudestaan, nuku jo! Pimeys taivaalla vaatii vaan, nuku jo!&nbsp; Planeetatkin yhtyvät yhteiseen lauluun, nuku jo! Ja niin me nukumme.&nbsp; Veronika, Muste

Tanssin ympäriinsä yksin, kaadan muutamia esineitä hyllyiltä silloin tällöin ja laitan ne takaisin paikoilleen. Ei sillä että ne eivät tekisi sitä tarpeeksi jo ihan itse.&nbsp; 'Joten tältä kuusta tuntuu', ajattelen itsekseni pyörien ympäriinsä kuin ballerina vain odottamassa, että joku rämäyttää oven auki ja käskee lopettaa.&nbsp; Minun aina käskettiin lopettaa, koska “tuollainen tanssiminen ei sovi prinssille, eikä varsinkaan kömpelölle sellaiselle”.&nbsp; Musiikin hiljentyessä lakkaan myös enää turvautuen vain kävelemään ympäriinsä etsimään paikkaa, jossa istua ja yrittää ratkaista kodiksi kutsumani palatsin mysteerit.&nbsp; Kello löi puolta yötä, ennen kuin ehdin edes

aloittaa tutkimukseni kokonaan. Ne perustuivat kaikkeen, mitä olin lukenut,&nbsp;muistiinpanoihin, kiviin tai muihin liiviini piilotettuihin esineisiin. Laitoin ne hajalleen pöydälle vierekkäin, kun kursiivikirjaimet hyppivät paperin ympärillä pysähtyen kynän kärkeen sormieni välissä. Annoin mustepisaroiden liittyä niitten seuraan kuivumaan kankaalla leikkiessään. Laitoin kynän alas katsoen ympärilläni ovelia pieniä esineitä, jotka olin nostanut maasta. Olin asetellut ne pienimmästä suurimpaan, sitten värien järjestykseen ja sitten vain heitin ne lattialle turhautuneena.&nbsp; Ne kimmelsivät yhden ainoan kynttilän välkkyvässä hehkussa, joka valaisi kasvoni. Otin kristallin käteeni.&nbsp;&nbsp;

ET OLLUT ENÄÄ YKSIN Tähdet, taivaankappaleet, ne kauniit valot, jotka paistavat verhojen ohuen kankaan läpi, valaisten huoneen vaaleansinisellä sävyllä, joka ponnahtaa iholtani saaden kaiken tuntumaan kylmältä.&nbsp; Kuinka toivonkaan, että voisin mennä ulos.&nbsp; Tanssisin tähtien kanssa yrittäen saada ne käsiini, puhuisin kuulle ja kysyisin häneltä "Millaista on pyöriä ympäri maailmaa?" Juoksisin niityillä välittämättä siitä, jos housuni ja kenkäni kastuvat aamukasteesta, joka peittää jokaisen kukan ja ruohon.&nbsp; Tuntisin auringon kutittelevan kasvojani, sateen saavan hiukseni ja vaatteeni tarttumaan iholleni, näkisin ukkosen lähettämässä massiivisen salaman taivaan poikki kuin arven soturin rintaa vasten.&nbsp;

Olisin vapaa, mutta se jää vain fantasiaksi, koska olen lukittu palatsin muurien sisään vaeltamaan kirjastossa joka päivä ja ilta sen jälkeen.&nbsp; Huone vain lähettää takaisin askeleideni kaiun, mutta joskus kuulen musiikin hauraan äänen muualta melkein tyhjästä linnasta.&nbsp; Pienikin putoavan kirjan ääni saa melun kulkemaan ympäri käytävien tyhjiä huoneita aina valtaistuinsaliin asti.&nbsp; Kukaan ei kuitenkaan huomioi sitä, koska ei minusta enää saa puhua ollenkaan.&nbsp; Musiikki soi tunkeutuen korviini. Olen iloinen kuullessani jotain, josta ei ole tullut valkoista kohinaa, joka seuraa minua kaikkialla missä menen.&nbsp; Alan keinua melodian tahtiin sulkeen silmäni, hengittäen ympärilläni olevien vanhojen ja pölyisten kirjojen tuoksua.&nbsp;

elämässä saanut tehdä. Mielikuvituksessa hänellä oli ystävänään lohikäärme. Sen kanssa hän lensi korkealla vuorien, pilvien ja metsien yläpuolella. Hän juoksi niityillä ja meni minne halusi. Hän sai ystäviä. Oikeita ystäviä, jotka eivät mielistelleet häntä suosion toivossa ja puhuneet pahaa selän takana aina kun voivat. Mielikuvituksessa hän antoi hiustensa liehua vapaina tuulessa ja kantoi kupeellaan miekkaa. Hän ei pukeutunut isoihin kalliisiin mekkoihin, vaan nahkapuseroon ja pellavahousuihin. Hän puhui linnuille ja ui meressä. Katseli öisin tähtiä ja punoi kukkaseppeleitä. Jutteli myöhään yöhön asti lohikäärmeen ja ystäviensä kanssa. Hän teki kaiken mitä olisi halunnut tehdä, mutta mitä ei saanut.&nbsp;Eikä hän vieläkään käsittänyt miksi ei.&nbsp; Yhä edelleen prinsessa kasvoi. Hän tuli siihen ikään, että hänelle ruvettiin etsimään puolisoa. Ei sellaista, jota prinsessa olisi rakastanut, vaan sellaista josta olisi hyötyä valtakunnalle. Sellaista ei prinsessa halunnut. Hän vaipui epätoivoon ja vietti yhä enemmän aikaa unelmissaan. Siellä

hän tapasi köyhän vaeltajapojan, joka kulki pitkin metsiä, vuoria, laaksoja ja kyliä etsien tarinoita. He rakastuivat ja siitä asti prinsessa ratsasti yksin lohikäärmeen selässä. Siellä hän ei tosin ollut prinsessa, vaan Selena. Se oli hänen oikea nimensä, mutta kaikki kutsuivat häntä aina vain arvon prinsessaksi. Pian prinsessalle löytyi sopiva puoliso. Hän oli kruununprinssi toisesta valtakunnasta. Hän oli komea ja suosittu, mutta myös ylimielinen ja ilkeä. Prinsessa vihasi häntä ensi silmäyksestä asti. Olisi vihannut, vaikka tämä olisi ollut kuinka ihana tahansa. Prinssi veisi häneltä viimeisetkin mahdollisuudet päättää oman elämän rippeistä.&nbsp; Ja niin tuli se päivä, kun prinssi kysyi prinsessan kättä tämän isältä ja prinsessan isä suostui. Alkoivat suuret häävalmistelut. Valtakuntien parhaimmat ompelijat, kampaajat, leipurit ja kukkasitojat koottiin valmistelemaan häitä. Joka puolella vallitsi kiire ja tohina. Sitä ei vain

HUONE 833 Saavun hotellin pitkiä käytäviä, kunnes tulen huoneeni eteen. Huone 833. Minun oma huoneeni, joka sijaitsee kahdeksannessa kerroksessa. Huoneen ovi on suuri ja jämerä, eikä sen jäykkyys näy ulkoapäin. Avaan oven ja astun huoneeseen. Näen edessäni suuret kirjahyllyt, joihin on ladeltu kirjoja mielin määrin. Kirjahyllyn vieressä on kerrossänky, jossa nukun lukemattomat yöni.&nbsp; Kerrossänkyä vastapäätä on on telkkari, josta katselen monenlaista: TV- ohjelmia, elokuvia ja joskus jopa pelailen. Tällä hetkellä telkkari on kiinni, mutta illan koittaessa vannon, että laitan sen taas päälle. Jatkan kulkuani seuraavaan huoneeseen, jossa on suuri levykokoelmani. Levyjä on niin paljon, että niitä varten seisoo kaksi

jäykkää kaappia, joissa kummassakin on 6 lokeroa. Levykokoelmani toisella puolen on iso sohva, jonka kummallakin puolella näkyy kaksi isokokoista lipasta. Lippaissa säilytän kaikkia arvoesineitä ja muuta tärkeää. Pari askelta levykokoelmastani sijaitsee lattialaatta, josta aukeaa tie alakertaan. Avaan luukun ja menen puhtaita ja kiiltäviä portaita pitkin alas, josta aukeaa suuri avonainen huone. Huone oli alkujaan pimeä, mutta kun astun sisään sinne syttyy (kuin tilauksesta) valot.&nbsp; Tuijotan hetken huonetta ja katson ympärilleni. Huoneessa on iso uima-allas, jonka ympärille laskeutuu korkeita vesiliukumäkiä veteen. Voin vain kuvitella itseni altaaseen ja laskemaan mäkiä. Veden kirkkauskaan ei kerro kaikkea sen vaikutuksesta kehoon ja mieleen.&nbsp;

Kevät 2022 Jyväskylän kansalaisopiston sanataidekoulu Vapaudekatu 39 - 41, 40100 Jyväskylä <a href="https://peda.net/jklkansalaisopisto/taiteen-perusopetus/sanataidekoulu">https://peda.net/jklkansalaisopisto/taiteen-perusopetus/sanataidekoulu</a> Taiteen perusopetuksen logo: Heidi Ruotanen

Ilmasta tippui kyyneleitä, jotka kurottuivat pidemmälle kuin kukaan olettaisi. Istuin laiturilla, leparit kolahtelivat yhteen. Seuraavana päivänä linnut lauloivat ja aurinko hymyili. Kävelin myreiden harmaiden talojen ohitse. En kuitenkaan jaksanut keskittyä niihin. Luin kirjaa samalla, kun kuuntelin talon rapinaa ja sateen ropinaa. Päivät etenivät hitaasti, enkä ollut varma missä olin, mutta jatkoin. Päädyin laiturille. Vesi lainehti elegantisti ja jalkani kastuivat vedestä. Silmäni alkoivat siristämään. Kaikki oli pimeää kuin maailma ilman aurinkoa. Valo alkoi säteillä. Valo toi rauhan olon. Ilma tuoksui mansikoista, jotka oli juuri poimittu. Makasin sammaleella, joka oli yhtä pehmeää kuin koiran turkki. Aino, Tekstitaikurit

MYSTEERISOITTO Astelen rosoista kallion reunaa. Päädyn metsään, linnut laulavat. Vesiputous ääntelee unisesti. Venyttelen, käyn makuulle lähelle vettä. Uitan tassujani vedessä. Tuntuu, että voisin vain nukahtaa. Jatkan matkaa hetken levättyäni. Astelen lehtien peittämää maata. Linnut laulavat. On ihanan rauhallinen hetki. Huomaan maassa hedelmiä. Haukkaan hedelmistä palasia. Päädyn aukealle kohdalle. Alkaa tihkuttamaan vettä. Aukealta paikalta putoan jonekin, en tiedä minne, mutta sen tiedän, että en ole siellä, missä olin äsken. Paikka on samanlainen paikka kuin paikka, jossa olin äsken. Päädyn meren ääreen. Käy kova tuuli. Aallot lyövät päälle. Ajattelen, että menen hieman lähemmäksi.

Sitten tulee aalto. Aalto ottaa minut mukaani. Päädyn jonnekin saareen. Kuuluu ihanaa soittoa ja linnunlaulua. Kävelen ääntä kohti. Soitto kovenee. Kuulostaa entistä kauniimmalta. Olen aivan häkeltynyt musiikin kauneudesta. Ääni hivelee korvia. Yritän tavoittaa äänen, mutta se joko voimistuu tai hiljenee. Tuntuu kuin ääni pakenisi minua. Käyn makuulle ja nukahdan vihdoin syvään uneen. Iiris, Tekstitaikurit

VIRTA Isoäitini on kertonut virroista. Virrat vievät sinut paikkaan, jossa olet 10 minuuttia. Kun 10 minuuttia on mennyt, siirryt toiseen paikkaan 10 minuutiksi. Tämä toistuu koko ajan. Olet virrassa jonkun aikaa. Eräänä iltana päätäni särki ja menin nukkumaan. Menin sänkyyni. Yllätykseksi aloin nähdä metsiä, vuoria, jokia ja lintuja. Näin kuumailmapallon leijailevan taivaalla lintujen kanssa. Ilma oli raikas. Linnut lauloivat ja joki virtasi vuolaasti ja tippui pieneen lampeen. Se oli taianomainen paikka. Puut ylettyivät korkealle ja kiinnittyivät toisiinsa. Ihastelin paikkaa, kunnes näin taas virtauksia. Olin tällä kertaa kaupungissa. Aurinko nousi rakennuksien takaa. Näkymä oli harmaa. Vesi loiskui laitureihin.

Katsoin ylös. Näkymä ylhäällä oli hassu. Taivas oli kuin peili, joka heijasti kaupungin. Virtaukset tulivat taas. Tällä kertaa seisoin niityllä. Katsoin tietä. Tie näytti oudolta. Koskin sitä. Se oli vettä, joka näytti tieltä. Hyppäsin tielle. Se oli yllättävän syvää. Rupesin uimaan. Päätin uida toiselle puolelle. Se tuntui ikuisuudelta. Kuin pysyisin vain paikoillani. Käännyin takaisin. Yritin nousta ylös, mutta olin jo muualla. Virtaus oli näkynyt uudelleen. Seisoin rannalla. Edessäni oli pullo. Pullon sisällä oli kirje. Avasin pullon ja luin mitä siinä luki. Se oli kuitenkin tyhjä. Näin virtauksia. Silmäni sulkeutuivat. Kun avasin silmäni, olin huoneessani. Juoksin alas ja menin isoäitini huoneeseen. Kerroin, mitä oli tapahtunut. Isoäitini sanoi, että

SaariNotFound Täällä saarella linnut visertävät ja sataa, tuoksuu ihanalta. Sade loppuu, juoksen ruohikolle ilman kenkiä. Tämä saari on täynnä ruohoa ja hiekkateitä. Jalkani tuntevat ruohon märkyyden. Isäni paistaa makkaraa. Minulla on päällä pitkä mekko, se on valkoinen. Minulla on luonnonkihara tukka ja se on blondi. Juoksen merenrantaan ja pulahdan uimaan, tykkään asua täällä vaikka me olemme ainuita. Perheeseeni kuuluu sisko, joka on pikkusiskoni. Hänellä on vaalea tukka. Tykkäämme laulaa, joten teimme youtubeen laulukanavan ja se auttoi siinä, että saamme tehdä musiikkia ja vierailla monessa maassa. Ai niin, minun nimeni on Viviana ja siskoni on Sarian. Äiti ja isä ovat aika samannäköisiä kuin me. Mietimme miksi kaikki jankkaavat siitä, että haluavat olla me. Olemme yleensä iloisia,

noh ei aina. Rakastan perhettäni, he aina tsempaavat meitä. Mummoni ja papppani tulevat usein käymään niin kuin myös paras kaverini. Hänen nimensä on Lovisa. Olga, Tekstitaikurit

LEIJONA Veera juoksi peltoa pitkin kohti edessä siintäviä kallioita. Hän kuuli takaa-ajajiensa äänet takanaan, mutta ne kuuluivat niin heikkoina, että hän arveli, että hän oli saanut jo hyvän etumatkan. Veera tarkkaili vuorenseinämää katseellaan. Se oli hyvin jyrkkä, joten hän ei uskonut mitenkään pystyvänsä kiipeämään sitä pitkin tarpeeksi nopeasti. Onnekseen Veera huomasi kuitenkin kallioiden välissä pienen raon. Päästessään sen luo hän ahtoi nopein liikkein itsensä sekä mustan reppunsa raosta sisään luoden vielä viimeisen vilkaisun pellolle. Kylästä tulleet hahmot olivat jo lähellä, mutta eivät toivottavasti olleet huomanneet, minne hän katosi. Jonkin matkaa kallioiden välisessa ahtaassa tilassa kuljettuaan, Veera huomasi, että väli laajeni huomattavasti ja paljastautui pieneksi

solaksi. Solassa kasvoi muutama ruohomätäs ja tusina auringonkukkia. Veera ei kuitenkaan ehtinyt jäädä ihastelemaan niitä tarkemmin. Hänen olisi seuraavaksi löydettävä reitti, jota pitkin pääsisi kallioiden toiselle puolen, missä hän oli kuullut puoli-ihmisten, mahdollisten lajitovereidensa, asuvan.&nbsp; Yhtäkkiä Veera kuuli takaansa mahtavan karjaisun. Hetken hän kuvitteli jo jääneensä kiinni, mutta kääntyessään hän huomasi nuoren naarasleijonan, joka tuijotti häntä uhkaavasti. Hän ei ollut kuullut leijonan tuloa ja etsi hämmentyneenä aukkoa kalliossa, mistä se olisi voinut saapua.&nbsp; Samassa leijonan kurkusta alkoi kummuta vaaralliselta vaikuttavaa murinaa, joka sai kylmät väreet kulkemaan Veeran selkäpiitä pitkin. Hän tajusi vasta nyt, että hänen edessään seisoi ihan oikeasti ihan oikea leijona, joka pystyisi halutessaan viemään häneltä hengen sekunneissa. Ja tällä hetkellä se näytti haluavan sitä.

Odotus ennen esiintymisen alkua voi olla rauhaton ja levoton. Esiintyminen on taito, joka voi olla luonnostaan tai harjoiteltuna. Esiintymiseen kuuluu imitaatio, intuitio ja sen mukaansatempaava voima, sitä on esiintyminen – kehon kielen käyttämistä, sen opettelua ja osaamista, intuitiolla temppuilemista ja tasapainottelua. Kehonkielen lisäksi siihen kuuluu sanallinen ilmaisu, jonka puolestaan oppii vain harjoittelemalla. Esiintymisen osaaminen on tietyssä määrin etu, mutta ei suinkaan välttämättömyys. Odotin vuoroani hieman levottomana, olin tottunut siihen, mutta silti… Vuoroni nousta lavalle koittaisi pian, kunnes valot sammuivat aivan yllättäen, katsomo hämmentyi ja minut hiissattiin lavalle ja sanottiin, että keksi vaan jotain. Sen olisin normaalisti tehnytkin, mutta nyt en kyennyt. Kehotin yleisön tauolle, menin takahuoneeseen ja kysyin mitä täällä tapahtuu

ja mistä tämä johtuu? Teatterissa oli sähkökatko meille tuntemattomasta syystä. ”Ilmeisesti sadat kodit kaupungissa menettivät sähköt neljän vuoden ikäisen Ron-härän takia, joka kärsi ´kutisevasta pyllystä´. Yrittäessään raapia kutinaa, Ron hieroi itseään Utility-napaa vasten ja katkaisi virran muuntajarasiaan.” Tunnin jälkeen valot palasivat, mutta esityksemme oli täydellinen fiasko, koska sähkökatko pyöri kaikkien mielessä. Veimme esityksen kuitenkin loppuun asti ja kiitimme yleisöä. Kaikki olivat raivoissaan toisilleen ja syyttelivät toisiaan temppujensa epäonnistumisesta. Tuntui kuin meidät kaikki olisi petetty, mutta oliko sen takana sittenkin jotain tai joku muu? Pääsimme sopuun siitä, että lähdemme etsimään syypäätä, mutta mistä? Kaupunki oli iso.

TUHKAN USVA Metsä, metsän läpi virtaa joki. Sataa. Eläimet ovat suojassa pesissään. Sade lakkaa. Sataa lisää. Ihmisillä on nuotio puiden katveessa. Veden alla taas, ei sada. Siellä on kalojen oma maailma. Metsässä asuu paljon eläimiä. Sateen jälkeen ne tulevat kaikki esiin piiloistaan. Ne tanssivat yhdessä auringon alla, ja kun tulee ilta kaikki lähtevät yhdessä pesiinsä. Mikael, Tekstitaikurit

UUDESSA MAAILMASSA Uudessa maailmassa on jättiläissieniä ja naurava puro, joka päättyy valossa kimaltavaan lampeen. Taivaalla liihottaa iloisia laulavia lintuja. Niiden sulat kiiltävät kirkkaissa väreissä. Puut tervehtivät ohikulkijoita ystävällisesti ja pörröiset pilvet ajavat toisiaan takaa. Sammakot ja vuohet ovat aivan tavallisia asukkaita. Meduusat leijailevat ilmassa. Aura, Tekstitaikurit

Name

Safari may block some audio or video from playing automatically and ‘read to me’ will skip these. You can configure this in Safari’s preferences.