Opas pedagogisen pakopelin suunnitteluun
Make Your Escape!
Sisältö:
1. Hyvän pakopelin ominaisuuksia
2. Koulussa pelattavien pedagogisen pakopelien erityispiirteitä
3. Kohdeyleisö
4. ”Tuunaa tuntisi”, pakopeli ilman kehystarinaa
5. Ideariihi
6. Mitä pakopeleistä voi oppia? Miten peliin lisätään oppisisältöä?
7. Oppiaineet
8. Pelin lokaatio
9. Teema, aihe ja tarina
10. Pakopelin rakenne
11. Pulmatehtävät
12. Makerkulttuuri ja STEAM: pulmat, lavasteet ja valot
13. Pelin hahmottaminen
14. Vinkkaaminen
15. Säännöt, videot, pelivihkot ja tarrat
16. Testipelit
17. Setup -lista
18. Pakopelin suunnitteluprosessi tiivistettynä
19. Virtuaaliset pakopelit
1. Hyvän pakopelin ominaisuuksia
2. Koulussa pelattavien pedagogisen pakopelien erityispiirteitä
3. Kohdeyleisö
4. ”Tuunaa tuntisi”, pakopeli ilman kehystarinaa
5. Ideariihi
6. Mitä pakopeleistä voi oppia? Miten peliin lisätään oppisisältöä?
7. Oppiaineet
8. Pelin lokaatio
9. Teema, aihe ja tarina
10. Pakopelin rakenne
11. Pulmatehtävät
12. Makerkulttuuri ja STEAM: pulmat, lavasteet ja valot
13. Pelin hahmottaminen
14. Vinkkaaminen
15. Säännöt, videot, pelivihkot ja tarrat
16. Testipelit
17. Setup -lista
18. Pakopelin suunnitteluprosessi tiivistettynä
19. Virtuaaliset pakopelit
Alkusanat
Tämän vihkosen tarkoitus on toimia apuna ja ohjenuorana pedagogisen pakopelin suunnittelussa, makerkulttuuri ja STEAM -hengessä. Tämä ei ole täydellinen malli, sillä jokainen pakopeli ja suunnitteluprosessi on yksilöllinen. Toisaalta pakopeli formaattina taipuu niin moneen, että yksiselitteisen ohjeen tekeminen on vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta.
Tähän oppaaseen on koottu suunnittelulle tyypillisiä elementtejä ja osa-alueita, jotka kannattaa huomioida. Opas on tehty alunperin työpajaa varten, jossa vetäjä täydentää mm. teoriapohjaa. Opasta voi kuitenkin käyttää itsenäisesti. Oppaan sisältö painottuu immersiivisiin pakopeleihin, mutta pakopeliähän voi käyttää oppitunneilla myös ilman immersiivistä lähestymistä.
Pakopeleissä on siis periaatteessa kaksi linjaa: 1) pakopeli ilman tarinaa ja immersiota ja 2) immersiivinen pakopeli. Ensimmäinen on selkeästi nopeampi suunnitella ja siitä on hyvä aloittaa. Sen sijaan immersiivisen pakopelin suunnittelu on pidempi dynaaminen prosessi. Immersiivinen pakopeli antaa pelaajille selkeästi enemmän monellakin tapaa. Opetuksellisesta näkökulmasta vahva eläytyminen jättää tiettävästi pysyvämpiä muistijälkiä ja toisaalta pelaajat ovat motivoituneempia. Mutta oli valintasi sitten kumpi tahansa, pakopelin suunnittelu ja toteutus avaa sinulle mahdollisuuksia kehittää myös omaa ammattitaitoasi luonnollisella ja mielenkiintoisella tavalla. Pakopelin suunnittelu on muutenkin ajatusmaailmaa avartava kokemus!
Tekstin ohessa on myös linkkejä sähköisiin materiaaleihin. Sähköisessä kirjassa QR-koodit toimivat klikatessa linkkeinä. Myös näiden kuvatekstit ovat hyperlinkkejä.
Opas on laadittu osana OPH:n rahoittamaa hanketta (Light a Bot, Joensuun Mediakeskus, 2018-2020). Hankkeen ensisijaisena tavoitteena on levittää makerkulttuuria ja STEAM -opetusta Joensuun alueen kouluihin. Toisena osa-alueena hankkeella on innovatiiviset oppimisympäristöt. Molemmat tavoitteet yhdistyvät luontevasti pakopeli -formaatissa.
Make Your Escape!
Joensuussa, 15. maaliskuuta 2020, Tuomo Parkki
Light a Bot -hankkeen koordinaattori
Tämän vihkosen tarkoitus on toimia apuna ja ohjenuorana pedagogisen pakopelin suunnittelussa, makerkulttuuri ja STEAM -hengessä. Tämä ei ole täydellinen malli, sillä jokainen pakopeli ja suunnitteluprosessi on yksilöllinen. Toisaalta pakopeli formaattina taipuu niin moneen, että yksiselitteisen ohjeen tekeminen on vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta.
Tähän oppaaseen on koottu suunnittelulle tyypillisiä elementtejä ja osa-alueita, jotka kannattaa huomioida. Opas on tehty alunperin työpajaa varten, jossa vetäjä täydentää mm. teoriapohjaa. Opasta voi kuitenkin käyttää itsenäisesti. Oppaan sisältö painottuu immersiivisiin pakopeleihin, mutta pakopeliähän voi käyttää oppitunneilla myös ilman immersiivistä lähestymistä.
Pakopeleissä on siis periaatteessa kaksi linjaa: 1) pakopeli ilman tarinaa ja immersiota ja 2) immersiivinen pakopeli. Ensimmäinen on selkeästi nopeampi suunnitella ja siitä on hyvä aloittaa. Sen sijaan immersiivisen pakopelin suunnittelu on pidempi dynaaminen prosessi. Immersiivinen pakopeli antaa pelaajille selkeästi enemmän monellakin tapaa. Opetuksellisesta näkökulmasta vahva eläytyminen jättää tiettävästi pysyvämpiä muistijälkiä ja toisaalta pelaajat ovat motivoituneempia. Mutta oli valintasi sitten kumpi tahansa, pakopelin suunnittelu ja toteutus avaa sinulle mahdollisuuksia kehittää myös omaa ammattitaitoasi luonnollisella ja mielenkiintoisella tavalla. Pakopelin suunnittelu on muutenkin ajatusmaailmaa avartava kokemus!
Tekstin ohessa on myös linkkejä sähköisiin materiaaleihin. Sähköisessä kirjassa QR-koodit toimivat klikatessa linkkeinä. Myös näiden kuvatekstit ovat hyperlinkkejä.
Opas on laadittu osana OPH:n rahoittamaa hanketta (Light a Bot, Joensuun Mediakeskus, 2018-2020). Hankkeen ensisijaisena tavoitteena on levittää makerkulttuuria ja STEAM -opetusta Joensuun alueen kouluihin. Toisena osa-alueena hankkeella on innovatiiviset oppimisympäristöt. Molemmat tavoitteet yhdistyvät luontevasti pakopeli -formaatissa.
Make Your Escape!
Joensuussa, 15. maaliskuuta 2020, Tuomo Parkki
Light a Bot -hankkeen koordinaattori
Alkusanat
Tämän vihkosen tarkoitus on toimia apuna ja ohjenuorana pedagogisen pakopelin suunnittelussa, makerkulttuuri ja STEAM -hengessä. Tämä ei ole täydellinen malli, sillä jokainen pakopeli ja suunnitteluprosessi on yksilöllinen. Toisaalta pakopeli formaattina taipuu niin moneen, että yksiselitteisen ohjeen tekeminen on vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta.
Tähän oppaaseen on koottu suunnittelulle tyypillisiä elementtejä ja osa-alueita, jotka kannattaa huomioida. Opas on tehty alunperin työpajaa varten, jossa vetäjä täydentää mm. teoriapohjaa. Opasta voi kuitenkin käyttää itsenäisesti. Oppaan sisältö painottuu immersiivisiin pakopeleihin, mutta pakopeliähän voi käyttää oppitunneilla myös ilman immersiivistä lähestymistä.
Pakopeleissä on siis periaatteessa kaksi linjaa: 1) pakopeli ilman tarinaa ja immersiota ja 2) immersiivinen pakopeli. Ensimmäinen on selkeästi nopeampi suunnitella ja siitä on hyvä aloittaa. Sen sijaan immersiivisen pakopelin suunnittelu on pidempi dynaaminen prosessi. Immersiivinen pakopeli antaa pelaajille selkeästi enemmän monellakin tapaa. Opetuksellisesta näkökulmasta vahva eläytyminen jättää tiettävästi pysyvämpiä muistijälkiä ja toisaalta pelaajat ovat motivoituneempia. Mutta oli valintasi sitten kumpi tahansa, pakopelin suunnittelu ja toteutus avaa sinulle mahdollisuuksia kehittää myös omaa ammattitaitoasi luonnollisella ja mielenkiintoisella tavalla. Pakopelin suunnittelu on muutenkin ajatusmaailmaa avartava kokemus!
Tekstin ohessa on myös linkkejä sähköisiin materiaaleihin. Sähköisessä kirjassa QR-koodit toimivat klikatessa linkkeinä. Myös näiden kuvatekstit ovat hyperlinkkejä.
Opas on laadittu osana OPH:n rahoittamaa hanketta (Light a Bot, Joensuun Mediakeskus, 2018-2020). Hankkeen ensisijaisena tavoitteena on levittää makerkulttuuria ja STEAM -opetusta Joensuun alueen kouluihin. Toisena osa-alueena hankkeella on innovatiiviset oppimisympäristöt. Molemmat tavoitteet yhdistyvät luontevasti pakopeli -formaatissa.
Make Your Escape!
Joensuussa, 15. maaliskuuta 2020, Tuomo Parkki
Light a Bot -hankkeen koordinaattori
Tämän vihkosen tarkoitus on toimia apuna ja ohjenuorana pedagogisen pakopelin suunnittelussa, makerkulttuuri ja STEAM -hengessä. Tämä ei ole täydellinen malli, sillä jokainen pakopeli ja suunnitteluprosessi on yksilöllinen. Toisaalta pakopeli formaattina taipuu niin moneen, että yksiselitteisen ohjeen tekeminen on vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta.
Tähän oppaaseen on koottu suunnittelulle tyypillisiä elementtejä ja osa-alueita, jotka kannattaa huomioida. Opas on tehty alunperin työpajaa varten, jossa vetäjä täydentää mm. teoriapohjaa. Opasta voi kuitenkin käyttää itsenäisesti. Oppaan sisältö painottuu immersiivisiin pakopeleihin, mutta pakopeliähän voi käyttää oppitunneilla myös ilman immersiivistä lähestymistä.
Pakopeleissä on siis periaatteessa kaksi linjaa: 1) pakopeli ilman tarinaa ja immersiota ja 2) immersiivinen pakopeli. Ensimmäinen on selkeästi nopeampi suunnitella ja siitä on hyvä aloittaa. Sen sijaan immersiivisen pakopelin suunnittelu on pidempi dynaaminen prosessi. Immersiivinen pakopeli antaa pelaajille selkeästi enemmän monellakin tapaa. Opetuksellisesta näkökulmasta vahva eläytyminen jättää tiettävästi pysyvämpiä muistijälkiä ja toisaalta pelaajat ovat motivoituneempia. Mutta oli valintasi sitten kumpi tahansa, pakopelin suunnittelu ja toteutus avaa sinulle mahdollisuuksia kehittää myös omaa ammattitaitoasi luonnollisella ja mielenkiintoisella tavalla. Pakopelin suunnittelu on muutenkin ajatusmaailmaa avartava kokemus!
Tekstin ohessa on myös linkkejä sähköisiin materiaaleihin. Sähköisessä kirjassa QR-koodit toimivat klikatessa linkkeinä. Myös näiden kuvatekstit ovat hyperlinkkejä.
Opas on laadittu osana OPH:n rahoittamaa hanketta (Light a Bot, Joensuun Mediakeskus, 2018-2020). Hankkeen ensisijaisena tavoitteena on levittää makerkulttuuria ja STEAM -opetusta Joensuun alueen kouluihin. Toisena osa-alueena hankkeella on innovatiiviset oppimisympäristöt. Molemmat tavoitteet yhdistyvät luontevasti pakopeli -formaatissa.
Make Your Escape!
Joensuussa, 15. maaliskuuta 2020, Tuomo Parkki
Light a Bot -hankkeen koordinaattori
Loading...
1. Hyvän pakopelin ominaisuuksiaJokaisessa pelissä on tärkeää tavoittaapelaamisen tunne; Se tarkoittaa sitä, että voit vaikuttaa pelin kulkuun omilla valinnoillasi. Pakopelissähän tämä on aina sinänsä illuusio - pelihän etenee suunnittelijan määrittelemällä tavalla. Mutta tunne syntyy kuitenkin siitä, että pelaajan on oltava pelissä aktiivinen. Hän etsii vihjeitä, tutkii niitä ja koettaa ratkaista. Joskus on myös mahdollista ratkaista pulmat useilla eri tavoilla. Fyysiset esineet lisäävät myös pelaamisen tunnetta; pelaaja löytää taskulampun, mutta hänen on keksittävä, mitä hän sillä tekee.
Suunnittelija ei saa siis pureskella vihjeitä ja pulmia liian valmiiksi. Pelaajille on jätettävä tilaa tehdä omia päätelmiä. Tässä kokemus tuo suunnittelijalle varmuutta. Kun teet pelejä ja seuraat pelaajien toimintaa, huomaat aika nopeasti mikä toimii ja mikä ei. Hyvänä esimerkkinä toimii seuraavanlainen pulmatehtävä, joka toteutettiin Joensuun Taidemuseon Kiina -näyttelyssä:
Loading...
Näkyvillä on metallinen kannellinen laatikko, jossa teksti ”avaa”. Ohessa on myös QR-koodi, josta aukeaa digitaalinen numerolukko. Laatikossa on kolme pientä esinettä: kiinalainen leijona, hevonen ja nukkekodin matto. Esineet on numeroitu 1, 2, 3. Pelaajien ensireaktio on hämmentynyt. Missä on tehtävä? Seuraava luonnollinen askel on testata lukkoon numeroita 1-3 eri järjestyksessä. Tämä ei tietysti tuota tulosta. Rasian välittömässä läheisyydessä on kaksi leijonapatsasta ja pelaajat huomaavat niiden olevan samanlaisia kuin rasian leijona. Alkaa esineiden tutkiminen: onko niissä koodi piilotettuna? Joku oivaltaa, että patsaita on kaksi. Toinen hoksaa, että näyttelyssä on muutamia hevospatsaita. Samalla nähdään, että seinällä roikkuu useita itämaisia mattoja. Ratkaisu siis on, että lasketaan esineiden lukumäärä ja nämä numero laitetaan rasian esineiden numeroiden mukaiseen järjestykseen. Huomiona tästä pulmasta oli, että jos pelaajilla ei ollut pakopelikokemusta ja tämä oli ensimmäinen pulma, pelaajat tarvitsivat hiukan apua - oppilaat odottivat tarkkoja ohjeita. Mutta jos pelaajat olivat ratkaisseet tätä ennen muita pulmia, he osasivat lähteä ratkomaan pulmaa. Pelaajat olivat 7.lk oppilaita.Loading...
Loading...
Pakopeli Joensuun Taidemuseossa 2019.Loading...
Loading...
Hyvä peli tempaa mukaansa. Se on kuin hyvä kirja tai elokuva, jota et halua lopettaa kesken, mutta jossa olet itse mukana. Kun aika menettää merkityksensä, puhutaan flow -tilasta. Tämän tunteen saavuttamiseen tarvitaan vahvaa immersiota (uppoutuminen, eläytyminen). Immersio siis toisaalta motivoi pelaajia, mutta se auttaa myös tiedon omaksumisessa ja jättää pysyvämpiä muistijälkiä. Immersioon tarvitaan usein hyvä kehystarina ja/tai sopiva peliympäristö. Myös äänillä ja valoilla voidaan vaikuttaa paljon tunnelmaan.
Yllätyksellisyys on pakopelin keskeinen tunnusmerkki. Mitä enemmän pelaaja yllättyy, sitä jännittävämmältä peli tuntuu. Hyvässä elokuvassahan katsojaa viedään kuin ”pässiä narussa” ja ennalta-arvaamaton käänne tuntuu yleensä hyvältä. Pakopelissä yllätyksiä järjestetään usein käyttämällä tuttuja asioita, mutta niille annetaan uusia merkityksiä ja käyttötarkoituksia: kengässä on salalokero, kynttilänjalka on magneettinen avain, valokuvassa on salakoodi... Myös pulman ratkaisu voi tarjota yllätyksen: UV-valo paljastaa taulun olevan täynnä kirjoitusta!
Yksi tärkeä pelaajaa eteenpäin vievä moottori on myös onnistumisen tunteet. Pelin alussa kannattaakin tarjota nopeasti ensimmäinen onnistuminen, sillä se motivoi jatkamaan. Jos laadit pulmatehtävistä moniosaisia, saa pelaaja ns. pieniä onnistumisia ratkaistuaan pulman yhden osan. Onnistumisia tulee tarjoilla tasaisesti läpi pelin. Pulmia ei siis kannata vaikeuttaa pelin loppua kohden, joskin osassa pulmista pitää olla enemmän haastetta kuin toisissa.
Kun onnistumisen tunteeseen yhdistetään yllätyksellisyys, niin tuloksena on niin sanottu ”Vau” -efekti. Se on innostunut yllätyksen tunne, kun pelaaja kokee jotain uutta ja posiitivista. Tämän tunteen saa vaikkapa niin, että pulman ratkaisun seurauksena aukeaa salaluukku, jota pelaaja ei ollut havainnut. Vau -efektin saa aikaan myös jännittävällä pulmalla tai pulmagadgetilla.
Yllätyksellisyys on pakopelin keskeinen tunnusmerkki. Mitä enemmän pelaaja yllättyy, sitä jännittävämmältä peli tuntuu. Hyvässä elokuvassahan katsojaa viedään kuin ”pässiä narussa” ja ennalta-arvaamaton käänne tuntuu yleensä hyvältä. Pakopelissä yllätyksiä järjestetään usein käyttämällä tuttuja asioita, mutta niille annetaan uusia merkityksiä ja käyttötarkoituksia: kengässä on salalokero, kynttilänjalka on magneettinen avain, valokuvassa on salakoodi... Myös pulman ratkaisu voi tarjota yllätyksen: UV-valo paljastaa taulun olevan täynnä kirjoitusta!
Yksi tärkeä pelaajaa eteenpäin vievä moottori on myös onnistumisen tunteet. Pelin alussa kannattaakin tarjota nopeasti ensimmäinen onnistuminen, sillä se motivoi jatkamaan. Jos laadit pulmatehtävistä moniosaisia, saa pelaaja ns. pieniä onnistumisia ratkaistuaan pulman yhden osan. Onnistumisia tulee tarjoilla tasaisesti läpi pelin. Pulmia ei siis kannata vaikeuttaa pelin loppua kohden, joskin osassa pulmista pitää olla enemmän haastetta kuin toisissa.
Kun onnistumisen tunteeseen yhdistetään yllätyksellisyys, niin tuloksena on niin sanottu ”Vau” -efekti. Se on innostunut yllätyksen tunne, kun pelaaja kokee jotain uutta ja posiitivista. Tämän tunteen saa vaikkapa niin, että pulman ratkaisun seurauksena aukeaa salaluukku, jota pelaaja ei ollut havainnut. Vau -efektin saa aikaan myös jännittävällä pulmalla tai pulmagadgetilla.
2. Koulussa pelattavan pedagogisen pakopelin erityispiirteitä
Koulupakopelit eroavat toki monellakin tapaa kaupallisista peleistä jo resursseista ja pelipaikasta lähtien. Resurssiasioita onkin huomioitu myöhemmissä luvuissa. Tässä kohden keskitytään muihin erityispiirteisiin.
Kaupallisessa pakopelissä on aina määritelty peliaika. Useimmissa peleissä pelaajat voivat pyytää vinkkejä painamalla erityistä ”vinkkinappulaa” ja pian näytölle tulee vihjeitä. Yleensä pelaajat eivät halua käyttää vihjeitä herkästi, koska läpipääsy ei ole silloin niin arvokas palkinto. Joukkueen tavoitteena on selvittää peli mahdollisimman nopeasti, sillä olisihan se mukava kuulla tai päästä sanomaan, että selvitimme pelin ennätysajassa. Vihjeistä huolimatta voi kuitenkin käydä niin, että tiimi ei pääse peliä läpi ja se kuuluu pelin luonteeseen. Joka tapauksessa pelaajat ovat siis motivoituneita pelaamaan peliä niin ulkoisesti (palkinto: nopein, nokkelin) kuin sisäisestikin (oma suorite, läpipääsy). He ovat tulleet pelaamaan vapaaehtoisesti ja ovat jopa maksaneet siitä. Koulupuolella tilanne on hiukan toisenlainen.
Koulussakin peliin on yleensä käytännön syistä asetettu ainakin jonkinlainen aikakehys. Mutta koska pelissä on oletetusti tarkoitus myös oppia jotain ja/tai peli toimii vaikkapa museo-oppaana, pelaamisessa ei saisi varsinaisesti olla kiire. Tähän liittyy myös kilpailuasetelman problematiikka - onko pelissä tarkoitus oppia jotain vai onko pelissä tärkeintä olla nopein? Jotkut oppilaat ovat myös niin kilpailuhenkisiä, että he saattavat lannistua ensimmäiseen ongelmaan: ”Sössittiin eka rasti ja on ihan turha jatkaa, koska emme voi voittaa.” Toisaalta joitain oppilaita kilpailuasetelma jopa ahdistaa. Niinpä huomio pitäisi kiinnittää koulussa sisäiseen motivaatioon: tiimin oma suorite, jonka tavoitteena on vain läpipääsy. Opettajan tehtävänä on mahdollistaa tämä jokaiselle tiimille.
Koulupakopelit eroavat toki monellakin tapaa kaupallisista peleistä jo resursseista ja pelipaikasta lähtien. Resurssiasioita onkin huomioitu myöhemmissä luvuissa. Tässä kohden keskitytään muihin erityispiirteisiin.
Kaupallisessa pakopelissä on aina määritelty peliaika. Useimmissa peleissä pelaajat voivat pyytää vinkkejä painamalla erityistä ”vinkkinappulaa” ja pian näytölle tulee vihjeitä. Yleensä pelaajat eivät halua käyttää vihjeitä herkästi, koska läpipääsy ei ole silloin niin arvokas palkinto. Joukkueen tavoitteena on selvittää peli mahdollisimman nopeasti, sillä olisihan se mukava kuulla tai päästä sanomaan, että selvitimme pelin ennätysajassa. Vihjeistä huolimatta voi kuitenkin käydä niin, että tiimi ei pääse peliä läpi ja se kuuluu pelin luonteeseen. Joka tapauksessa pelaajat ovat siis motivoituneita pelaamaan peliä niin ulkoisesti (palkinto: nopein, nokkelin) kuin sisäisestikin (oma suorite, läpipääsy). He ovat tulleet pelaamaan vapaaehtoisesti ja ovat jopa maksaneet siitä. Koulupuolella tilanne on hiukan toisenlainen.
Koulussakin peliin on yleensä käytännön syistä asetettu ainakin jonkinlainen aikakehys. Mutta koska pelissä on oletetusti tarkoitus myös oppia jotain ja/tai peli toimii vaikkapa museo-oppaana, pelaamisessa ei saisi varsinaisesti olla kiire. Tähän liittyy myös kilpailuasetelman problematiikka - onko pelissä tarkoitus oppia jotain vai onko pelissä tärkeintä olla nopein? Jotkut oppilaat ovat myös niin kilpailuhenkisiä, että he saattavat lannistua ensimmäiseen ongelmaan: ”Sössittiin eka rasti ja on ihan turha jatkaa, koska emme voi voittaa.” Toisaalta joitain oppilaita kilpailuasetelma jopa ahdistaa. Niinpä huomio pitäisi kiinnittää koulussa sisäiseen motivaatioon: tiimin oma suorite, jonka tavoitteena on vain läpipääsy. Opettajan tehtävänä on mahdollistaa tämä jokaiselle tiimille.
Lankapuhelingadget. Nuorille lankapuhelin on usein jo itsessään jännittävä laite, koska he eivät ole sitä koskaan käyttäneet. Kun puhelimeen lisätään hieman elektroniikka, niin Vau -efekti on taattu myös iäkkäämmillä pelaajilla. Soitetut numerot toimivat koodina ja kun koodi on oikein, puhelimesta kuuluu salaviesti tai jossain aukeaa lukko.
Arduino Uno + numero padi + ledejä + johtoja + pahvilaatikko + kuumaliima = koodinpurkulaatikko. Tämä oli itseasiassa yllättävän helppo tehdä.
2. Koulussa pelattavan pedagogisen pakopelin erityispiirteitä
Koulupakopelit eroavat toki monellakin tapaa kaupallisista peleistä jo resursseista ja pelipaikasta lähtien. Resurssiasioita onkin huomioitu myöhemmissä luvuissa. Tässä kohden keskitytään muihin erityispiirteisiin.
Kaupallisessa pakopelissä on aina määritelty peliaika. Useimmissa peleissä pelaajat voivat pyytää vinkkejä painamalla erityistä ”vinkkinappulaa” ja pian näytölle tulee vihjeitä. Yleensä pelaajat eivät halua käyttää vihjeitä herkästi, koska läpipääsy ei ole silloin niin arvokas palkinto. Joukkueen tavoitteena on selvittää peli mahdollisimman nopeasti, sillä olisihan se mukava kuulla tai päästä sanomaan, että selvitimme pelin ennätysajassa. Vihjeistä huolimatta voi kuitenkin käydä niin, että tiimi ei pääse peliä läpi ja se kuuluu pelin luonteeseen. Joka tapauksessa pelaajat ovat siis motivoituneita pelaamaan peliä niin ulkoisesti (palkinto: nopein, nokkelin) kuin sisäisestikin (oma suorite, läpipääsy). He ovat tulleet pelaamaan vapaaehtoisesti ja ovat jopa maksaneet siitä. Koulupuolella tilanne on hiukan toisenlainen.
Koulussakin peliin on yleensä käytännön syistä asetettu ainakin jonkinlainen aikakehys. Mutta koska pelissä on oletetusti tarkoitus myös oppia jotain ja/tai peli toimii vaikkapa museo-oppaana, pelaamisessa ei saisi varsinaisesti olla kiire. Tähän liittyy myös kilpailuasetelman problematiikka - onko pelissä tarkoitus oppia jotain vai onko pelissä tärkeintä olla nopein? Jotkut oppilaat ovat myös niin kilpailuhenkisiä, että he saattavat lannistua ensimmäiseen ongelmaan: ”Sössittiin eka rasti ja on ihan turha jatkaa, koska emme voi voittaa.” Toisaalta joitain oppilaita kilpailuasetelma jopa ahdistaa. Niinpä huomio pitäisi kiinnittää koulussa sisäiseen motivaatioon: tiimin oma suorite, jonka tavoitteena on vain läpipääsy. Opettajan tehtävänä on mahdollistaa tämä jokaiselle tiimille.
Koulupakopelit eroavat toki monellakin tapaa kaupallisista peleistä jo resursseista ja pelipaikasta lähtien. Resurssiasioita onkin huomioitu myöhemmissä luvuissa. Tässä kohden keskitytään muihin erityispiirteisiin.
Kaupallisessa pakopelissä on aina määritelty peliaika. Useimmissa peleissä pelaajat voivat pyytää vinkkejä painamalla erityistä ”vinkkinappulaa” ja pian näytölle tulee vihjeitä. Yleensä pelaajat eivät halua käyttää vihjeitä herkästi, koska läpipääsy ei ole silloin niin arvokas palkinto. Joukkueen tavoitteena on selvittää peli mahdollisimman nopeasti, sillä olisihan se mukava kuulla tai päästä sanomaan, että selvitimme pelin ennätysajassa. Vihjeistä huolimatta voi kuitenkin käydä niin, että tiimi ei pääse peliä läpi ja se kuuluu pelin luonteeseen. Joka tapauksessa pelaajat ovat siis motivoituneita pelaamaan peliä niin ulkoisesti (palkinto: nopein, nokkelin) kuin sisäisestikin (oma suorite, läpipääsy). He ovat tulleet pelaamaan vapaaehtoisesti ja ovat jopa maksaneet siitä. Koulupuolella tilanne on hiukan toisenlainen.
Koulussakin peliin on yleensä käytännön syistä asetettu ainakin jonkinlainen aikakehys. Mutta koska pelissä on oletetusti tarkoitus myös oppia jotain ja/tai peli toimii vaikkapa museo-oppaana, pelaamisessa ei saisi varsinaisesti olla kiire. Tähän liittyy myös kilpailuasetelman problematiikka - onko pelissä tarkoitus oppia jotain vai onko pelissä tärkeintä olla nopein? Jotkut oppilaat ovat myös niin kilpailuhenkisiä, että he saattavat lannistua ensimmäiseen ongelmaan: ”Sössittiin eka rasti ja on ihan turha jatkaa, koska emme voi voittaa.” Toisaalta joitain oppilaita kilpailuasetelma jopa ahdistaa. Niinpä huomio pitäisi kiinnittää koulussa sisäiseen motivaatioon: tiimin oma suorite, jonka tavoitteena on vain läpipääsy. Opettajan tehtävänä on mahdollistaa tämä jokaiselle tiimille.
Arduino Uno + numero padi + ledejä + johtoja + pahvilaatikko + kuumaliima = koodinpurkulaatikko. Tämä oli itseasiassa yllättävän helppo tehdä.
Jos peliin sisältyy oppisisältöjä, niin jokaisen tiimin tulisi lähtökohtaisesti päästä peli läpi. Muutenhan osa oppimateriaalista jää käymättä läpi tai taidenäyttelyn loppuosa jää näkemättä. Haasteellisinta tässä on se, että pulmatehtävien tulisi olla tarpeeksi haasteellisia etevimmille oppilaille, mutta toisaalta sellaisia, etteivät heikommat lannistuisi. Tässä tärkeänä apuna on koulupuolelle sopiva vinkkausjärjestelmä: opettaja ohjaa ja auttaa tarvittaessa. Tästä lisää myöhemmin luvussa 16. Vinkkaaminen.
Koulussa peli on osa koulutyötä, johon koko luokka osallistuu - halusi tai ei. Huolellisesti suunniteltu peli motivoi suurinta osaa oppilaita, mutta opettajan työtä tehnyt kuitenkin tietää, että aina on olemassa tietty määrä oppilaita, joita syystä tai toisesta ei motivoi mikään koulussa tehty asia. Sama koskee siis myös pakopeliä. Onkin hyvä muistaa, että pakopeli on oppimistilanne siinä missä muutkin, ja siinä käytetään tarvittaessa samoja toimintamalleja kuin luokkatilanteessa.
”Eräs pelitiimi koostui pienluokan oppilaista. En tuntenut heitä ennalta. Jo ensimmäisellä rastilla vaikutti vahvasti siltä, että heiltä puuttui motivaatio ja pulmatehtävät olivat heille liian haastavia. Tiimin ryhmähenki oli myös heikko. Rohkaisin ja ohjasin tiimiä kuitenkin sinnikkäästi. Onnistuin vinkkaamisessa mielestäni hyvin, sillä kun pulma ratkesi, niin tiimi jokseenkin koki keksineensä ratkaisun itse. Tiimin tunnelma oli itseasiassa hämmentynyt ja epäuskoinen. Seuraavalla rastilla ryhmä oli hiukan rohkeampi, uteliaampi ja positiivisempi. Ratkaisuun päästiin taas sopivalla ohjauksella ja tällä kertaa onnistumisen riemu oli käsinkosketeltava. Silloin tajusin, että koska heillä oli erilaisia oppimisen pulmia, heidän näkemys itsestään oppijana ja ongelmanratkaisijana saattoi olla ehkä hyvinkin negatiivinen: ”En kuitenkaan osaa, turha yrittää.” Seuraavilla rasteilla tiimi tarvitsi ajoittain myös ohjausta, mutta itsevarmuus oli noussut kohisten ja osa tiimistä jopa juoksi innoissaan seuraaville rasteille. Tiimin tunnelma oli selvästi positiivinen ja ohjauksen määrä väheni selkeästi. Tulin loppupäätelmään, että heille pelissä tärkeintä oli onnistumisen tunteet, ja näin itsetunnon vahvistuminen. Seuraavana päivänä yksi näistä oppilaista etsi minut koulussa ja kävi erikseen hymysuin kehumassa pelikokemustaan. Se palaute oli puhdasta kultaa.” - Aineenopettaja.
Koulussa peli on osa koulutyötä, johon koko luokka osallistuu - halusi tai ei. Huolellisesti suunniteltu peli motivoi suurinta osaa oppilaita, mutta opettajan työtä tehnyt kuitenkin tietää, että aina on olemassa tietty määrä oppilaita, joita syystä tai toisesta ei motivoi mikään koulussa tehty asia. Sama koskee siis myös pakopeliä. Onkin hyvä muistaa, että pakopeli on oppimistilanne siinä missä muutkin, ja siinä käytetään tarvittaessa samoja toimintamalleja kuin luokkatilanteessa.
”Eräs pelitiimi koostui pienluokan oppilaista. En tuntenut heitä ennalta. Jo ensimmäisellä rastilla vaikutti vahvasti siltä, että heiltä puuttui motivaatio ja pulmatehtävät olivat heille liian haastavia. Tiimin ryhmähenki oli myös heikko. Rohkaisin ja ohjasin tiimiä kuitenkin sinnikkäästi. Onnistuin vinkkaamisessa mielestäni hyvin, sillä kun pulma ratkesi, niin tiimi jokseenkin koki keksineensä ratkaisun itse. Tiimin tunnelma oli itseasiassa hämmentynyt ja epäuskoinen. Seuraavalla rastilla ryhmä oli hiukan rohkeampi, uteliaampi ja positiivisempi. Ratkaisuun päästiin taas sopivalla ohjauksella ja tällä kertaa onnistumisen riemu oli käsinkosketeltava. Silloin tajusin, että koska heillä oli erilaisia oppimisen pulmia, heidän näkemys itsestään oppijana ja ongelmanratkaisijana saattoi olla ehkä hyvinkin negatiivinen: ”En kuitenkaan osaa, turha yrittää.” Seuraavilla rasteilla tiimi tarvitsi ajoittain myös ohjausta, mutta itsevarmuus oli noussut kohisten ja osa tiimistä jopa juoksi innoissaan seuraaville rasteille. Tiimin tunnelma oli selvästi positiivinen ja ohjauksen määrä väheni selkeästi. Tulin loppupäätelmään, että heille pelissä tärkeintä oli onnistumisen tunteet, ja näin itsetunnon vahvistuminen. Seuraavana päivänä yksi näistä oppilaista etsi minut koulussa ja kävi erikseen hymysuin kehumassa pelikokemustaan. Se palaute oli puhdasta kultaa.” - Aineenopettaja.
3. Kohdeyleisö
Pedagogiselle pakopelille on tärkeää määritellä ensisijainen kohdeyleisö. Alakoululaisille suunnattu peli ei ehkä sovellu yläkoululaiselle ja toisinpäin (vrt. tuntisuunnitelma). Rajaaminen näkyy pelissä kaiken sisällön ja pulmatehtävien vaikeuden kautta. Tunne siis kohderyhmäsi!
Peruskoulussa laajin järkevä skaala on ehkä noin 3-4 luokka-astetta. Esimerkiksi pelin voi tehdä 6-9. luokkalaisille, jolloin verrokkioppilaana voi käyttää nohevaa 7.lk oppilasta. Laajemmissa rajauksissa käy usein niin, että osalle peli on aivan liian vaikea ja toiset kokevat pelin enimmäkseen lapsellisena. Mitä täsmällisempi rajaus on, sen parempi pelistä yleensä tulee. Ylä- ja alakouluikäisten pelien yleislinjauksena voisi pitää, että alakoululaisten pelissä on enemmän leikkiä ja yläkoululaisia motivoi enemmän jännitys.
Varo aliarvioimasta kohdeyleisöäsi. Pakopelissä pitää olla mukana haastetta, turhautumista, yritystä ja erehdystä. Hyvin onnistuneessa pelissä parhaat ja nokkelimmat oppilaat selviävät sen ilman apua, mutta pelissä on ollut heille reilusti haastetta. Heikoimmat selviävät pelistä sopivalla ohjauksella ja avustuksella, mutta peli ei ole lannistanut heitä. Kyllä, tämä on haastavaa, mutta kokemus tuo tässäkin varmuutta.
On myös hyvä tiedostaa, että jos oppilaat eivät ole ennen pelanneet pakopelejä, he saattavat odottaa pelissä selkeitä ohjeita kuten luokassakin (siis ohjeita, joita suuri osa ei kuitenkaan lukisi). He saattavat kaivata opastusta (että opettaja asettaisi sen kynän käteen), koska he ovat enemmän tai vähemmän oppineet tämän toimintamallin. Pakopeli haastaa oppilaat uudella tavalla.
Pakopelin oppimistilanne on siis monille oppilaille vieras ja se saattaa aiheuttaa alkuun hiukan hämmennystä. Mutta sopivalla rohkaisulla ja pienellä ohjauksella oppilaat pystyvät ratkaisemaan yllättävänkin haastavia pulmia. Usein on niin, että ensimmäisellä rastilla on aina ongelmia, mut kun pelin logiikka ja idea tulevat tutuiksi, peli alkaakin luistaa. Yksi tapa on tehdä ensimmäisestä ongelmarastista eräänlainen kevyt tutoriaali. Tästä pelaajat saavat ensimmäisen onnistumisen tunteen ja myös hiukan käsitystä siitä, millaisella logiikalla pakopelien pulmia ratkotaan.
Pedagogiselle pakopelille on tärkeää määritellä ensisijainen kohdeyleisö. Alakoululaisille suunnattu peli ei ehkä sovellu yläkoululaiselle ja toisinpäin (vrt. tuntisuunnitelma). Rajaaminen näkyy pelissä kaiken sisällön ja pulmatehtävien vaikeuden kautta. Tunne siis kohderyhmäsi!
Peruskoulussa laajin järkevä skaala on ehkä noin 3-4 luokka-astetta. Esimerkiksi pelin voi tehdä 6-9. luokkalaisille, jolloin verrokkioppilaana voi käyttää nohevaa 7.lk oppilasta. Laajemmissa rajauksissa käy usein niin, että osalle peli on aivan liian vaikea ja toiset kokevat pelin enimmäkseen lapsellisena. Mitä täsmällisempi rajaus on, sen parempi pelistä yleensä tulee. Ylä- ja alakouluikäisten pelien yleislinjauksena voisi pitää, että alakoululaisten pelissä on enemmän leikkiä ja yläkoululaisia motivoi enemmän jännitys.
Varo aliarvioimasta kohdeyleisöäsi. Pakopelissä pitää olla mukana haastetta, turhautumista, yritystä ja erehdystä. Hyvin onnistuneessa pelissä parhaat ja nokkelimmat oppilaat selviävät sen ilman apua, mutta pelissä on ollut heille reilusti haastetta. Heikoimmat selviävät pelistä sopivalla ohjauksella ja avustuksella, mutta peli ei ole lannistanut heitä. Kyllä, tämä on haastavaa, mutta kokemus tuo tässäkin varmuutta.
On myös hyvä tiedostaa, että jos oppilaat eivät ole ennen pelanneet pakopelejä, he saattavat odottaa pelissä selkeitä ohjeita kuten luokassakin (siis ohjeita, joita suuri osa ei kuitenkaan lukisi). He saattavat kaivata opastusta (että opettaja asettaisi sen kynän käteen), koska he ovat enemmän tai vähemmän oppineet tämän toimintamallin. Pakopeli haastaa oppilaat uudella tavalla.
Pakopelin oppimistilanne on siis monille oppilaille vieras ja se saattaa aiheuttaa alkuun hiukan hämmennystä. Mutta sopivalla rohkaisulla ja pienellä ohjauksella oppilaat pystyvät ratkaisemaan yllättävänkin haastavia pulmia. Usein on niin, että ensimmäisellä rastilla on aina ongelmia, mut kun pelin logiikka ja idea tulevat tutuiksi, peli alkaakin luistaa. Yksi tapa on tehdä ensimmäisestä ongelmarastista eräänlainen kevyt tutoriaali. Tästä pelaajat saavat ensimmäisen onnistumisen tunteen ja myös hiukan käsitystä siitä, millaisella logiikalla pakopelien pulmia ratkotaan.
3. Kohdeyleisö
Pedagogiselle pakopelille on tärkeää määritellä ensisijainen kohdeyleisö. Alakoululaisille suunnattu peli ei ehkä sovellu yläkoululaiselle ja toisinpäin (vrt. tuntisuunnitelma). Rajaaminen näkyy pelissä kaiken sisällön ja pulmatehtävien vaikeuden kautta. Tunne siis kohderyhmäsi!
Peruskoulussa laajin järkevä skaala on ehkä noin 3-4 luokka-astetta. Esimerkiksi pelin voi tehdä 6-9. luokkalaisille, jolloin verrokkioppilaana voi käyttää nohevaa 7.lk oppilasta. Laajemmissa rajauksissa käy usein niin, että osalle peli on aivan liian vaikea ja toiset kokevat pelin enimmäkseen lapsellisena. Mitä täsmällisempi rajaus on, sen parempi pelistä yleensä tulee. Ylä- ja alakouluikäisten pelien yleislinjauksena voisi pitää, että alakoululaisten pelissä on enemmän leikkiä ja yläkoululaisia motivoi enemmän jännitys.
Varo aliarvioimasta kohdeyleisöäsi. Pakopelissä pitää olla mukana haastetta, turhautumista, yritystä ja erehdystä. Hyvin onnistuneessa pelissä parhaat ja nokkelimmat oppilaat selviävät sen ilman apua, mutta pelissä on ollut heille reilusti haastetta. Heikoimmat selviävät pelistä sopivalla ohjauksella ja avustuksella, mutta peli ei ole lannistanut heitä. Kyllä, tämä on haastavaa, mutta kokemus tuo tässäkin varmuutta.
On myös hyvä tiedostaa, että jos oppilaat eivät ole ennen pelanneet pakopelejä, he saattavat odottaa pelissä selkeitä ohjeita kuten luokassakin (siis ohjeita, joita suuri osa ei kuitenkaan lukisi). He saattavat kaivata opastusta (että opettaja asettaisi sen kynän käteen), koska he ovat enemmän tai vähemmän oppineet tämän toimintamallin. Pakopeli haastaa oppilaat uudella tavalla.
Pakopelin oppimistilanne on siis monille oppilaille vieras ja se saattaa aiheuttaa alkuun hiukan hämmennystä. Mutta sopivalla rohkaisulla ja pienellä ohjauksella oppilaat pystyvät ratkaisemaan yllättävänkin haastavia pulmia. Usein on niin, että ensimmäisellä rastilla on aina ongelmia, mut kun pelin logiikka ja idea tulevat tutuiksi, peli alkaakin luistaa. Yksi tapa on tehdä ensimmäisestä ongelmarastista eräänlainen kevyt tutoriaali. Tästä pelaajat saavat ensimmäisen onnistumisen tunteen ja myös hiukan käsitystä siitä, millaisella logiikalla pakopelien pulmia ratkotaan.
Pedagogiselle pakopelille on tärkeää määritellä ensisijainen kohdeyleisö. Alakoululaisille suunnattu peli ei ehkä sovellu yläkoululaiselle ja toisinpäin (vrt. tuntisuunnitelma). Rajaaminen näkyy pelissä kaiken sisällön ja pulmatehtävien vaikeuden kautta. Tunne siis kohderyhmäsi!
Peruskoulussa laajin järkevä skaala on ehkä noin 3-4 luokka-astetta. Esimerkiksi pelin voi tehdä 6-9. luokkalaisille, jolloin verrokkioppilaana voi käyttää nohevaa 7.lk oppilasta. Laajemmissa rajauksissa käy usein niin, että osalle peli on aivan liian vaikea ja toiset kokevat pelin enimmäkseen lapsellisena. Mitä täsmällisempi rajaus on, sen parempi pelistä yleensä tulee. Ylä- ja alakouluikäisten pelien yleislinjauksena voisi pitää, että alakoululaisten pelissä on enemmän leikkiä ja yläkoululaisia motivoi enemmän jännitys.
Varo aliarvioimasta kohdeyleisöäsi. Pakopelissä pitää olla mukana haastetta, turhautumista, yritystä ja erehdystä. Hyvin onnistuneessa pelissä parhaat ja nokkelimmat oppilaat selviävät sen ilman apua, mutta pelissä on ollut heille reilusti haastetta. Heikoimmat selviävät pelistä sopivalla ohjauksella ja avustuksella, mutta peli ei ole lannistanut heitä. Kyllä, tämä on haastavaa, mutta kokemus tuo tässäkin varmuutta.
On myös hyvä tiedostaa, että jos oppilaat eivät ole ennen pelanneet pakopelejä, he saattavat odottaa pelissä selkeitä ohjeita kuten luokassakin (siis ohjeita, joita suuri osa ei kuitenkaan lukisi). He saattavat kaivata opastusta (että opettaja asettaisi sen kynän käteen), koska he ovat enemmän tai vähemmän oppineet tämän toimintamallin. Pakopeli haastaa oppilaat uudella tavalla.
Pakopelin oppimistilanne on siis monille oppilaille vieras ja se saattaa aiheuttaa alkuun hiukan hämmennystä. Mutta sopivalla rohkaisulla ja pienellä ohjauksella oppilaat pystyvät ratkaisemaan yllättävänkin haastavia pulmia. Usein on niin, että ensimmäisellä rastilla on aina ongelmia, mut kun pelin logiikka ja idea tulevat tutuiksi, peli alkaakin luistaa. Yksi tapa on tehdä ensimmäisestä ongelmarastista eräänlainen kevyt tutoriaali. Tästä pelaajat saavat ensimmäisen onnistumisen tunteen ja myös hiukan käsitystä siitä, millaisella logiikalla pakopelien pulmia ratkotaan.
4. ”Tuunaa tuntisi” - Pakopeli ilman kehystarinaa
Pakopelin voi tehdä ilman kehystarinaa ja ilman immersiivistä kokemusta. Valkeakosken aluetutor Teemu Kariniemi on käyttänyt tästä hyvin kuvaavaa nimitystä ”Tuunaa tuntisi”. Tämä on opettajalle hyvä ja nopea tapa tutustua pakopeliteemaan.
Idea on yksinkertainen. Lähestymiskulma on koulumaailmasta tuttu rastikoulutus, jossa luokassa on muutama rastipiste ja oppilaat tekevät jokaisella rastilla annetun tehtävät määräajassa. Tämän tyyppinen oppitunti sitten tuunataan ja sovitellaan pakopeli -formaattiin. Pakopelissä rastipiste on pulmatehtävä, joka pitää ratkaista. Pulmatehtävän sisälle/oheen on liitetty oppimateriaalia esimerkiksi ”kerrosvoileipä” -tekniikalla, josta kerrotaan tarkemmin omassa luvussaan. Pelissä ei siis ole varsinaista tarinaa, vaan kun pelaajat ovat ratkaisseet kaikki pulmat, peli on läpäisty. Oppisisällöt voivat tietysti olla jollain teemalla (kirjan kappale), joita voidaan mahdollisuuksien mukaan käyttää myös pulmatehtävissä. Rastit saa usein kiertää vapaassa järjestyksessä.
Periaatteessa tässä on käytettävissä kaikki pakopelin rakenteelliset mallit, mutta yksinkertaisin ja selkein on yllä jo mainittu avoin rakenne (esitelty tarkemmin luvussa 12. Pakopelin rakenne). Jos pelaajat etenevät rastilta toiselle ohjatusti määräajassa, niin ongelmaksi nousee se, että tässä ei oikeastaan enää pelata. Pelaajien kannattaakin antaa liikkua pelissä suht vapaasti. Rastipisteitä kannattaa olla enemmän kuin tiimejä, jotta minimoitaisi rastille jonottaminen. Myös erilaiset fyysiset esineet luovat pelillisyyden tuntua. Toisena haasteena on, että jos oppisisältö johdattaa pelin teemaa, tuleeko pelistä tylsä? Tätä voi tietyssä määrin ehkäistä panostamalla pulmatehtäviin: pyri miettimään ne huollisesti ja tee niistä erilaisia. Pelkät QR-koodit ja paperitehtävät eivät kanna yksinään kovin kauas. Kolmas haaste voisi olla sekavuuden tunne: koska pelistä puuttuu sitova kehystarina ja rastit voi tehdä missä järjestyksessä tahansa, onko lopputulos sekava? Mikä on pelin punainen lanka? Pelin säännöissä kannattaa ehkä huomioida se, saako yksi pelitiimi jakaantua eri rasteille vai ei. Jakaantuessahan pelaajat näkevät vain osan oppimateriaalista. Toisaalta pelillisesti se on taktiikkaa.
Pakopelin voi tehdä ilman kehystarinaa ja ilman immersiivistä kokemusta. Valkeakosken aluetutor Teemu Kariniemi on käyttänyt tästä hyvin kuvaavaa nimitystä ”Tuunaa tuntisi”. Tämä on opettajalle hyvä ja nopea tapa tutustua pakopeliteemaan.
Idea on yksinkertainen. Lähestymiskulma on koulumaailmasta tuttu rastikoulutus, jossa luokassa on muutama rastipiste ja oppilaat tekevät jokaisella rastilla annetun tehtävät määräajassa. Tämän tyyppinen oppitunti sitten tuunataan ja sovitellaan pakopeli -formaattiin. Pakopelissä rastipiste on pulmatehtävä, joka pitää ratkaista. Pulmatehtävän sisälle/oheen on liitetty oppimateriaalia esimerkiksi ”kerrosvoileipä” -tekniikalla, josta kerrotaan tarkemmin omassa luvussaan. Pelissä ei siis ole varsinaista tarinaa, vaan kun pelaajat ovat ratkaisseet kaikki pulmat, peli on läpäisty. Oppisisällöt voivat tietysti olla jollain teemalla (kirjan kappale), joita voidaan mahdollisuuksien mukaan käyttää myös pulmatehtävissä. Rastit saa usein kiertää vapaassa järjestyksessä.
Periaatteessa tässä on käytettävissä kaikki pakopelin rakenteelliset mallit, mutta yksinkertaisin ja selkein on yllä jo mainittu avoin rakenne (esitelty tarkemmin luvussa 12. Pakopelin rakenne). Jos pelaajat etenevät rastilta toiselle ohjatusti määräajassa, niin ongelmaksi nousee se, että tässä ei oikeastaan enää pelata. Pelaajien kannattaakin antaa liikkua pelissä suht vapaasti. Rastipisteitä kannattaa olla enemmän kuin tiimejä, jotta minimoitaisi rastille jonottaminen. Myös erilaiset fyysiset esineet luovat pelillisyyden tuntua. Toisena haasteena on, että jos oppisisältö johdattaa pelin teemaa, tuleeko pelistä tylsä? Tätä voi tietyssä määrin ehkäistä panostamalla pulmatehtäviin: pyri miettimään ne huollisesti ja tee niistä erilaisia. Pelkät QR-koodit ja paperitehtävät eivät kanna yksinään kovin kauas. Kolmas haaste voisi olla sekavuuden tunne: koska pelistä puuttuu sitova kehystarina ja rastit voi tehdä missä järjestyksessä tahansa, onko lopputulos sekava? Mikä on pelin punainen lanka? Pelin säännöissä kannattaa ehkä huomioida se, saako yksi pelitiimi jakaantua eri rasteille vai ei. Jakaantuessahan pelaajat näkevät vain osan oppimateriaalista. Toisaalta pelillisesti se on taktiikkaa.
5. Ideariihi
Pakopelin suunnittelu on hyvä aloittaa vapaalla ja villillä ideoinnilla. Tässä unohdetaan realismi, sillä loppujen lopuksi vaikkapa supertekninen gadget ideasi saattaa käytännössä tuottaa erittäin hyvän ja toimivan gadgetin, jonka juuri sinä osaat tehdä. Toisaalta saat ideoista uusia mielleyhtymiä, joiden kautta pääset käsiksi vaikkapa huoneen ulkoasulliseen teemaan tai tarinaan. Tyhmiä ideoita ei ole! Ideoinnissa kannattaa käyttää hyödyksi elokuvia, TV-sarjoja, kirjoja ja pelejä. Kirjoita siis paperille kaikkea mahdollista, mikä sinun mielestäsi olisi siistiä ja mageeta!
”Agentti. Kuumalinja. Kassakaappi. Sormenjälkiä. Spy vs Spy. Kettinkiä. Kenkä salaluukulla. Asiakirjoja. David Hasselhoff. Tekoäly. Neuvostoliitto. Shakki gadget. Punaista samettia. Hämärää. Kynttilöitä. Kirjoihin salaviestejä. Salauslaite. Kaukoputki. Ranskanope on vastarintaliikkeen jäsen, joka on pelissä roolissa ja puhuu vain ranskaa.”
Näistä ideoista aletaan hahmottelemaan peliä. Myöhemmin näitä ideoita tarkastellaan myös pelin kautta; sieltä poimitaan parhaat ja jalostetaan niitä käytäntöön. Niitä muokataan ja sovelletaan omiin taitoihin ja resursseihin sopiviksi. Käytän luvussa ”15. Pulmatehtävät” yllä mainittua ”kuumaa linjaa” esimerkkinä jalostuksen suhteen, tai tarkemmin sanottuna ”down greidaukseen”.
Pakopelin suunnittelu on hyvä aloittaa vapaalla ja villillä ideoinnilla. Tässä unohdetaan realismi, sillä loppujen lopuksi vaikkapa supertekninen gadget ideasi saattaa käytännössä tuottaa erittäin hyvän ja toimivan gadgetin, jonka juuri sinä osaat tehdä. Toisaalta saat ideoista uusia mielleyhtymiä, joiden kautta pääset käsiksi vaikkapa huoneen ulkoasulliseen teemaan tai tarinaan. Tyhmiä ideoita ei ole! Ideoinnissa kannattaa käyttää hyödyksi elokuvia, TV-sarjoja, kirjoja ja pelejä. Kirjoita siis paperille kaikkea mahdollista, mikä sinun mielestäsi olisi siistiä ja mageeta!
”Agentti. Kuumalinja. Kassakaappi. Sormenjälkiä. Spy vs Spy. Kettinkiä. Kenkä salaluukulla. Asiakirjoja. David Hasselhoff. Tekoäly. Neuvostoliitto. Shakki gadget. Punaista samettia. Hämärää. Kynttilöitä. Kirjoihin salaviestejä. Salauslaite. Kaukoputki. Ranskanope on vastarintaliikkeen jäsen, joka on pelissä roolissa ja puhuu vain ranskaa.”
Näistä ideoista aletaan hahmottelemaan peliä. Myöhemmin näitä ideoita tarkastellaan myös pelin kautta; sieltä poimitaan parhaat ja jalostetaan niitä käytäntöön. Niitä muokataan ja sovelletaan omiin taitoihin ja resursseihin sopiviksi. Käytän luvussa ”15. Pulmatehtävät” yllä mainittua ”kuumaa linjaa” esimerkkinä jalostuksen suhteen, tai tarkemmin sanottuna ”down greidaukseen”.
