Writing across Europe
with Dahl
Erasmus+ 2019-2022
with Dahl
Erasmus+ 2019-2022
Class 7
Metsäkylä School
Metsäkylä School
Loading...
Loading...
Maxin hirveät koettelemuksetLoading...
Metsäkylän yhtenäiskoulun 7A:n kirjoittama novellikokoelma Erasmus+ -hankkeeseen. Kirjoitettu 2021-2022, julkaistu 2022.
Loading...
7ASisällys
Max Sumu ja Nikin pelastus
Kaupungista toiseen
Max ja räjähtänyt komeetta
Mysteeripaketti
Jälki-istunnon jälkeen
Kaupungista toiseen
Max ja räjähtänyt komeetta
Mysteeripaketti
Jälki-istunnon jälkeen
Maxin hirveät koettelemukset
Max Sumu ja Nikin pelastus
Tuukka Saarenoja, Fanny Peltonen, Rebecca Mäkinen ja Luka Ylirautalahti
Luku 1
Taivaalla porottava aurinko loi kirkkaita säteitään ohuen pilviverhon takaa ja kello lähestyi neljää, kun huppariin ja farkkuihin sonnustautunut nuori poika asteli kohti kaupan ovia. Hänen perässään seurasi hieman lyhyempi, collegepaitaan ja legginseihin pukeutunut tyttö. Siinä olivat 16-vuotias Max ja hänen vuotta nuorempi siskonsa Niki aikeenaan ryöstää ruokaa kaupasta.
Kaksikko työntyi sisään ruosteisesti narisevista liukuovista. He tutkivat tarkkaavaisesti tuotteidentäyteisiä hyllykköjä samalla miettien, mitä he nappaisivat mukaansa. Heidän haaviinsa tarttui ruokaa sieltä sun täältä, ja laukkujen pullistellessa kylläisyyttään, he siirtyvät kassoille. Heillä ei kuitenkaan ollut aikomustakaan maksaa ostoksiaan, eihän heillä ollut rahaakaan, he vain ohittivat kassajonon muina miehinä ja juoksivat sitten lähimmälle autolle, jonka näkivät. Kyseessä oli musta avoauto, merkiltään Volkswagen.
“Ovet ovat auki!” Max riemuitsi. “Nyt äkkiä kyytiin pelkääjän paikalle, minä hoidan ajamisen.” Niki nyökkäsi, ja hyppäsi kaaran penkille.
“Onnistunut keikka, jälleen”, Max totesi tyytyväisenä käynnistäessään auton ja lähtiessään liikkeelle. Niki vilkaisi kysyvästi taakseen huomatessaan sivusilmällään sinisiä valojuovia ja kuullessaan korviaraastavaa sireenin ääntä, joka vaati pysähtymään. “Oletko varma?” hän kysyi äänessään häivähdys pelkoa.
“Poliisit!” Max kirosi ja painoi kaasupolkimen vasten auton lattiaa. Nikin katseesta hohki epävarmuus.
“Mitä nyt, Niki?” Max kysyi. “Vaikutat hermostuneelta.”
Niki ravisti päätään vakuuttaen samalla:
“Ei mitään, kaikki hyvin.”
“Ei kai sinua pelota?” Max yllytti.
“Ei tietenkään!” Niki kivahti. “Mutta tiedäthän mitä teet? Menemme kovaa kyytiä.”
Taivaalla porottava aurinko loi kirkkaita säteitään ohuen pilviverhon takaa ja kello lähestyi neljää, kun huppariin ja farkkuihin sonnustautunut nuori poika asteli kohti kaupan ovia. Hänen perässään seurasi hieman lyhyempi, collegepaitaan ja legginseihin pukeutunut tyttö. Siinä olivat 16-vuotias Max ja hänen vuotta nuorempi siskonsa Niki aikeenaan ryöstää ruokaa kaupasta.
Kaksikko työntyi sisään ruosteisesti narisevista liukuovista. He tutkivat tarkkaavaisesti tuotteidentäyteisiä hyllykköjä samalla miettien, mitä he nappaisivat mukaansa. Heidän haaviinsa tarttui ruokaa sieltä sun täältä, ja laukkujen pullistellessa kylläisyyttään, he siirtyvät kassoille. Heillä ei kuitenkaan ollut aikomustakaan maksaa ostoksiaan, eihän heillä ollut rahaakaan, he vain ohittivat kassajonon muina miehinä ja juoksivat sitten lähimmälle autolle, jonka näkivät. Kyseessä oli musta avoauto, merkiltään Volkswagen.
“Ovet ovat auki!” Max riemuitsi. “Nyt äkkiä kyytiin pelkääjän paikalle, minä hoidan ajamisen.” Niki nyökkäsi, ja hyppäsi kaaran penkille.
“Onnistunut keikka, jälleen”, Max totesi tyytyväisenä käynnistäessään auton ja lähtiessään liikkeelle. Niki vilkaisi kysyvästi taakseen huomatessaan sivusilmällään sinisiä valojuovia ja kuullessaan korviaraastavaa sireenin ääntä, joka vaati pysähtymään. “Oletko varma?” hän kysyi äänessään häivähdys pelkoa.
“Poliisit!” Max kirosi ja painoi kaasupolkimen vasten auton lattiaa. Nikin katseesta hohki epävarmuus.
“Mitä nyt, Niki?” Max kysyi. “Vaikutat hermostuneelta.”
Niki ravisti päätään vakuuttaen samalla:
“Ei mitään, kaikki hyvin.”
“Ei kai sinua pelota?” Max yllytti.
“Ei tietenkään!” Niki kivahti. “Mutta tiedäthän mitä teet? Menemme kovaa kyytiä.”
“Hah! Mitä kivaa nopeusrajoitusten noudattamisessa muka olisi?”
Niki nielaisi, ja Max kuuli hänen hengityksensä tihenevän. “Heitetään kytät kannoiltamme”, Max sanoi päättäväisesti ja väänsi rattia kääntäen auringossa kiiltävän auton vasemmalla sijaitsevalle kadulle. “Tähän käännökseen nuo eivät osaa varautua”, hän totesi tyytyvisenä viitaten heitä vainoaviin poliiseihin.
Hän kääntyi katsomaan taakseen. “Jep! Ohi menivät. Mokomatkin luuserit”, Max naljaili ivallisesti.
“Max! Varo!” Niki rääkäisi, ja Max kääntyi saman tien katsomaan, mistä oli kyse. Hänen hengityksensä salpautui ja hänen silmänsä laajenivat. Valtava rekka oli tulossa autoa kohti. Max huudahti kauhuissaan ja yritti kääntää autoa oikealle kaistalle. Se oli kuitenkin liian myöhäistä. Molemmilla ajoneuvoilla oli aivan liikaa vauhtia.
“Ei, ei, ei, ei, ei! Emme voi kuolla näin!” Max ajatteli ja sulki silmänsä päästäen vaikertavan parahduksen. Hän kuuli Nikin nyyhkivän vierellään. Kului sekunti, sitten toinen. Sitten vielä kolmas. Pian kuului valtava pamaus, joka tuntui siltä kuin hurjan leijonan neulaakin terävämmät kynnet olisivat viiltäneet korvia kymmenen kertaa. Maxin läpi pyyhälsi kivun aalto. Hänen korvissaan kohisi veri. Hänen sydämesä hakkasi kovempaa kuin koskaan ennen. Hänen silmänsä pysyivät tiukasti kiinni. Ilma pakeni hänen keuhkoistaan. Hän vain huusi. Hän huusi niin kovaa, kuin hänen äänensä ikinä saattoi kantaa. Niki sen sijaan ei päästänyt pihahdustakaan.
“Miten saatoin tehdä tämän meille? Anna anteeksi, siskoni, olen niin pahoillani”, Max ajatteli ja tunsi palan nousevan kurkkuunsa. Hän kuuli etäisiä sireenin ulvaisuja, muttei erottanut paloautoa, poliisiautoa tai ambulanssia toisistaan. Hän tunsi kuinka hänet nostettiin paareille, mutta hän oli liian väsynyt avatakseen silmiään. Kun hän lopulta raotti luomiaan, hän tunnisti ambulanssin katon. “Niki?” hän kuiskasi rosoisella äänellä, joka särähti kesken toisen tavun. “Onko hän kunnossa?”
Ensihoitajat katsoivat Maxia lempeästi. “Ei hätää”, yksi heistä sanoi, “kaikki on ihan hyvin.” Helpottuneena tästä tiedosta Max antoi silmiensä valahtaa kiinni. Sitten hänet ympäröi pelkkä pimeys ja alitajunnassa kolkutteleva syyllisyys ja pelko.
Luku 2
Max aukaisee silmänsä hitaasti, ja tajuaa olevansa sairaalassa. Hän näkee vieressään Nikin itkemässä omalla sairaalavuoteellaan.
“Mitä kävi, miksi itket?”. Max alkaa huolestua. hänellä ei ollut mitään tolkkua tapahtuneesta, sillä löi päänsä auton rattiin törmäyksessä. Niki jatkoi itkemistä, ja katseli pelokkaana ympärilleen.
Iso mieslääkäri astui huoneeseen.
“Hei Niki miten voit? Olen Mr Corpin, lääkärisi. Sinulle saatiin varattua leikkaussali heti tänään kolmelta!” hän sanoi.
Niki näytti kauhistuneelta, mutta Max sitäkin kauheammalta.
Lääkäri ottaa Nikiltä pari verinäytettä ja on jo lähdössä ovesta ulos, mutta Max ehtii avata suunsa.
“Anteeksi Mr Corpin, miksi olemme täällä?” Max ihmetteli.
“ Etkös olekin Max, Nikin isoveli?” lääkäri kysäisi.
“Mmh” Max vastasi vaisusti.
“ Jouduitte auto-onnettomuuteen, rekka tuli risteyksessä liian kovaa.” Mr Corpin selitti. Hän oli jo toista kertaa lähdössä ovesta ulos, mutta ei päässyt vieläkään, sillä poliisit astuivat ovesta sisään. “Löytyykö täältä Max Sumua?” poliisikonstaapeli tokaisi.
“ Täällä olen” Max vastasi ääni vapisten:
“Hyvä kun löysimme sinut! Olet siis alaikäisenä ajanut varastetulla autolla?” konstaapeli kysyi.
“Tiedämme että olet varmaan vähän järkyttynyt, joten sinun ei tarvitse puhua mitään” hän lisäsi
Konstaapeli kertoi kutsuvansa sosiaalityöntekijät tapauksen seurauksena, joten kun poliisit ja Mr Corpin olivat lähteneet huoneesta, oli Maxin aika karata.
“ Niki sinä pärjäät kyllä, minun on nyt pakko mennä jotta sinun hoitosi saadaan maksettua.” Max sanoi ja muiskautti suukon Nikin poskelle.
Max ryömi käytävien reunoissa ja lymyili verhojen takana matkalla ulko-ovelle. Yhtäkkiä Max huomasi kahvilassa Mr Corpin. Hän ei onneksi huomannut Maxia, joten Max pääsi hiljaa livahtamaan automaattiovesta.
Max aukaisee silmänsä hitaasti, ja tajuaa olevansa sairaalassa. Hän näkee vieressään Nikin itkemässä omalla sairaalavuoteellaan.
“Mitä kävi, miksi itket?”. Max alkaa huolestua. hänellä ei ollut mitään tolkkua tapahtuneesta, sillä löi päänsä auton rattiin törmäyksessä. Niki jatkoi itkemistä, ja katseli pelokkaana ympärilleen.
Iso mieslääkäri astui huoneeseen.
“Hei Niki miten voit? Olen Mr Corpin, lääkärisi. Sinulle saatiin varattua leikkaussali heti tänään kolmelta!” hän sanoi.
Niki näytti kauhistuneelta, mutta Max sitäkin kauheammalta.
Lääkäri ottaa Nikiltä pari verinäytettä ja on jo lähdössä ovesta ulos, mutta Max ehtii avata suunsa.
“Anteeksi Mr Corpin, miksi olemme täällä?” Max ihmetteli.
“ Etkös olekin Max, Nikin isoveli?” lääkäri kysäisi.
“Mmh” Max vastasi vaisusti.
“ Jouduitte auto-onnettomuuteen, rekka tuli risteyksessä liian kovaa.” Mr Corpin selitti. Hän oli jo toista kertaa lähdössä ovesta ulos, mutta ei päässyt vieläkään, sillä poliisit astuivat ovesta sisään. “Löytyykö täältä Max Sumua?” poliisikonstaapeli tokaisi.
“ Täällä olen” Max vastasi ääni vapisten:
“Hyvä kun löysimme sinut! Olet siis alaikäisenä ajanut varastetulla autolla?” konstaapeli kysyi.
“Tiedämme että olet varmaan vähän järkyttynyt, joten sinun ei tarvitse puhua mitään” hän lisäsi
Konstaapeli kertoi kutsuvansa sosiaalityöntekijät tapauksen seurauksena, joten kun poliisit ja Mr Corpin olivat lähteneet huoneesta, oli Maxin aika karata.
“ Niki sinä pärjäät kyllä, minun on nyt pakko mennä jotta sinun hoitosi saadaan maksettua.” Max sanoi ja muiskautti suukon Nikin poskelle.
Max ryömi käytävien reunoissa ja lymyili verhojen takana matkalla ulko-ovelle. Yhtäkkiä Max huomasi kahvilassa Mr Corpin. Hän ei onneksi huomannut Maxia, joten Max pääsi hiljaa livahtamaan automaattiovesta.